Kurjaa

En mä tiedä mistä tää nyt johtuu, mutta en jaksa sitä kun perheen äiti kohtelee mua kun ilmaa, ja kaikesta on jotain huomautettavaa. Eilen illalla kun olin lastenvahtivuorossa, en ollut kuullut kun 8v oli hiipinyt salaa yläkertaan, ja äiti oli tosi vihanen kun en ollut tarpeeksi tarkkaavainen, hänen mielestään pitäisi kuulla jos ovi aukeaa. Tänä aamuna se rynni mun huoneeseen, ja tuli moittimaan kun lähden hänen mielestään liian myöhään hakemaan poikaa koulusta. Olin kuitenkin taas koululla 5 minuuttia aikaisemmin kuin pitäisi. Tai oikeasti, en oo kuullu sanaa kiitos noin sataan vuoteen, oon ollu ihan mielettömän uupunut ja väsynyt, itken enemmän kun puhun, ja mikään ei riitä. Saan kiitokseksi lisää töitä ja väliinpitämättömiä katseita.  

Nyt oon taas maailman huonoin au pair, mikä ei muka tee hommiaan kunnolla. Tottakai mulle on vahinkojakin sattunut, ja unohduksia, mutta silti mun mielestä mä en ansaitse niin paljoa paskaa niskaan kun nyt tällä hetkellä saan. Ja no, kaikki tietysti sanoo että puhukaa asioista, mutta kun toi äiti on vaan niin väliinpitämättömän typerä tällä hetkellä, niin siltä ei saa mitään järkevää vastausta edes arkipäiväiseen kysymykseen kun olkapäiden kohauttaminen. Ja mun mielestä olis tosi vaikea keskustella asioista, kun tiedän että se päätyisi kuitenkin siihen lopputulokseen, että mun pitäisi olla parempi ja tarkkaavaisempi. 

Mä haluisin perheen missä multa kysyttäs miten mulla menee, ja  miten mä voin, mä kuitenkin asun täällä, vaikka töissä olenkin. Hitto. Ei näiden kanssa voi tällä hetkellä muuta kun saada paskaa niskaansa. Mun mielestä on myös tosi surullista, että me ei olla tutustuttu tarpeeks, tai mä oon aina se joka pitää sitä keskustelua yllä ja kysyn niiden asioista. Multa ei olla ikinä kysytty mitään henkilökohtasta, henkilökohtasin tais olla se, että ratsastanko mä, kun ne näki mun lukevan hevoslehteä. 

Mä aion sietää tätä vielä hetken, jos vuodenvaihteen jälkeen ei tuu muutosta, oon kyllä ihan valmis lähtemään vaikka taksin Suomeen. Tällästä tällä kertaa. Olkaa oikeasti iloisia jos teidän hostperheitä kiinnostaa se, mitä te teette ja kuka te oikeasti olette. 

Kakkaa (lumella)

Joo, en oo hetkeen kirjoitellu, ja siihen on ihan syy, ja se on se että elämä on ollut aika helvettiä viime aikoina. Eli siis kun vaihdettiin äidin kanssa vähän työjuttuja, niin oon ollut vaan ihan kuollut, ja vapaa-aika on mennyt joko a. itkemiseen b. nukkumiseen tai c. juomiseen. Siis kaikki on ihan hyvin, noi lapset vaan tappaa mut henkisesti, ne on ollut ihan sekasin ja tosi ikävällä tuulella, tai ne on tapellut koko ajan, ja koko ajan on ollut joku huonosti. Ja sitten kun ne on sen ikäsiä/tasosia (kuulostaapa karulta), niin ne ei osaa yhtään leikkiä keskenään, ja niitä pitää koko ajan viihdyttää. Eli se 4,5 h mitä niiden kanssa suurinpiirtein olen päivällä, on ihan liikaa, kun tuun huoneeseen, niin nukahdan saman tien/makaan sängyssä ja teen hidasta kuolemaa. 

Sitten kuitenkin herään vielä tietysti, ja sitten oon ehkä hetken selvillä vesillä, meen kaheltatoista nukkumaan ja sitten herään just ennen kun pitäis lähteä hakemaan Leonardoa, ja sitten hyvässä lykyssä Lucy vielä itkee ja vikisee nukkuessaankin, ja en voi silloinkaan nukkua. Ja tosiaankin nukun niitä 12 tunnin yöunia JOKA yö. Ja aina tuntuu aamulla siltä ettei jaksa herätä. 

Ja sitten tuntuu vielä siltä, ettei noi vanhemmat jotenkin yhtään arvosta mun työtä, tuntuu et teen kaiken väärin ja oon vaan tiellä. Tai mitä mä nyt kaipaisin, olis se, et ne kysyis et miten menee ja miltä tuntuu, mut ne ei sano mitään. Tai haluisin vaan tietää, että mitä mieltä ne on mun hommista ja miten hyvin niitä teen. Tai on vaan masentavaa olla sellasena kotiorjana, joka vaan komentaa lapsia, ja sitten mun sosiaalinen elämä onkin siinä. Olis ihan mieletöntä, jos olis aikaa/jaksamista nähdä kavereitä täällä, me ollaan Carolinan kanssa molemmat ihan poikki, senkin perheen lapset on kuulemma dilledong ja mitään muuta ei ehdi tekemään.

Nyt taas menen vahtimaan noita pieniä mulkeroita. Jos musta ei kuulu mitään hetkeen, luultavasti oon jossain Filippiineilleä. Antaisin mitä vaan nyt omasta kodista, paksusta hallinto-oikeuden kirjasta ja viinApullosta. 

Uusi huone!

Kolmas kerta toden sanoo, eli saan nyt sittenkin vielä uuden huoneen, mikä on VALTAVA, iso parisänky, iso kaappi, oma kylppäri, kylpyamme, ja mikä parasta, täysin oma rauha. Perheen vanhin poika saa tän mun sisustuksen mestariteoksen asuttavakseen, ei tuu ikävä. Parasta on, että tämä tapahtui ilman mun valitusta, kerran vaan sanoin että huoneessani on kylmä. Nää meidän huoneet siis sijaitsee samassa talossa, samassa kerroksessa kun toi perhe, mutta eri puolella. Oon kyllä ehkä maailman onnellisin. 

Lucy alkaa olla tosi pieni monsteri, koko päivän se on vaan vikissy, sillain "das das this this mama mama mä mä", siis oikeasti koko päivän. Nyt sillä on ihme uhmakokeiluvaihe päällä, jos ei saa mitä haluaa, niin hirvee kiukkukohtaus, ja hyvässä lykyssä lentää joku palikka vielä otsaan. Välillä se unohtaa aina et sitä ärsyttää ja jää tanssimaan musiikin tai jonkun mainoslaulun tahtiin, mutta sitten se mä mä mä yhyy-vaihe jatkuu. 

Ja ulkona on taivaallinen keli, aurinko paistaa, puissa lunta, piti lähteä pitkälle lenkille mutta sekin jäi nyt tekemättä kun tuli tämä ihana muutto eteen, sen kyllä hoidan salamannopeasti. Sääennuste tosin näytti, että lauantaina ja sunnuntaina lämpötila kohoaisi jopa yli +5 asteen, toivottavasti ei, nyt on täydellistä. Illalla sitten taas lasten vahtimista ja silitystä ja  miljoona jaksoa täykkäreitä. 

Hä?

Kuten varmaan tiedättekin, asun Itävallan Skånessa eli Tirolissa, missä paikallisten saksa on välillä ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa, ja kun en kieltä muutenkaan täydellisesti osaa, niin multa menee keskusteluja välillä niinkin ohi, etten ymmärrä yhtään sanaa (vrt. saksan kielen opintoja takana 5 vuotta.) Mun mielestä on samalla tosi haastavaa, miten ei voi olla oma itsensä puhuessaan vaikeaa kieltä, jos vertaa vaikka siihen, millainen olisi silloin jos puhuisi englantia tai suomea. Silloin voi valita, mitä sanoja käyttää, jotta voisi olla persoonallisempi, ja sanavarasto on silloin miljoona kertaa laajempi. Kun oma saksa on sillä perheen down-pojan tasolla, niin on tosi vaikeaa olla huumorintajuinen, kohtelias, melko puhelias, mitä mielestäni olen muunkielisessä seurassa. Välillä oikeasti hävettää, ettei vaan yksinkertaisesti pysty muodostamaan lauseita saksaksi, että antaisi itsestään jotenkin järkevän vaikutelman. Tänäänkin perheen äiti ehdotti, että hakee mun prepaid-liittymään lisää saldoa (jos oikein ymmärsin...), ja olin vaan sillain okay, ja tilanne oli jo ohi. Tai tuntuu tosi nololta, että kaikki se aika menee kaikkien lauseiden prosessoimiseen, ja sitten ei pysty edes kiittämään tai reagoimaan niinkun pitäisi.

Sen takia varmaan menin tänä aamuna yläkertaan, ja aloitin vahingossa järkyttävän noin 15 minuutin englanninkielisen puhetulvan, mistä äiti ei ymmärtänyt varmaan puoliakaan. Höpötin pujottelun maailmancupista, potalle opettelemisesta, leivästä, allergiasta ja sairauksista englanniksi taukoamatta. En vaan voinut itselleni mitään, mun mielestä on ihan tuskaaa ja tuhottoman vaikeaa yrittää puhua kaiket päivät saksaa, ei se ole sama asia kun puhua asioista oikeasti. Mun vaan yksinkertaisesti tarvitsi päästä puhumaan. Äiti oli ihan ymmällään, ja oli itsekin vaan että "okay okay" väliin. 

Toinen mielenkiintoinen ilmiö liittyen puhetulviin, on itsekseni puhuminen. Välillä huomaan, että jos vaikka pitäisi järjestellä jotain kaappia, alan puhumaan itsekseni suomea sillain "kirjat tonne, vaatteet tänne." Että herran haltuun vaan, en mä tiedä mitä kieltä puhun kun palaan täältä takaisin, vai olenko tulossa vaihtoehtoisesti hulluksi. Onneksi BBC News auttaa mun kieliongelmassani, saan kommentoida uutisotsikoita ääneen salaa iltaisin kun muut on töissä ihanalla brittiaksentilla. Tällä viikolla on tiedossa varmaan taas outoja puhetulvia, varmaan pian jo ranskaksi, kun poikaystävä on TAAS viikon pois (sadatta kertaa parin kuukauden sisään..) joten suomea kuulee ehkä joka toinen päivä (jos sitäkään), jos joku sattuu soittamaan Skypessä. Siis miten niin sekasin?

Fuu fuu

Ei tää tauti näytä lähtevän millään, aamulla tuntui siltä kun olis jääny tuhannen rekan alle, mut onneks muu perhe oli poissa, niin sain rauhassa vaan kuolla imuroinnin/silittämisen välissä, tietysti olisin sen voinut jättää tekemättä, mut sit taas ne kaikki hommat olis siirtyny huomiselle... No nyt on ainakin kaikki tehty, viimesen silitettävän paidan kohdalla meinas jalat mennä alta. Vihaan sairastaa yksin, on paljon kivempaa jos kotona on ihmisiä jotka voi vaan käskee kauppaan hakeen herkkuja. Nyt en jaksanut ees ravintolaan kävellä syömään.. Mutta eiköhän tää joskus sadan vuoden päästä helpota. Nyt sentään mun huoneessa ei tarvi olla 4 housut jalassa, sillä joku oli tehnyt tälle lämmitykselle jotain. 

Haluaisin päivittä blogia vähän paremmin mutta nyt musta ei ole kyllä siihen. Excusez-moi.

Hidas ja ruma flunssapäivä

Kehittelin sitten taas itselleni flunssan, jo toista kertaa parin kuukauden sisään, ja kyllä todellakin syytän tästä mun huonetta, täällä on jäätävän kylmä, joudun nukkumaan kaks neuletakkia päällä, samoin sit mul on kahet housut ja parit villasukat, jeez tuun hulluks. Mutta siis oon kuitenkin ihan pystyssä, olin normaalisti "töissä" iltapäivän, ja sit onneks Elias, Leonardon bff tuli kylään niin pojat sai keskenään sitten riekkua ja mä pääsin vähän rauhottumaan. Ärysttävää tällänen puolisairas olo, tai kurkku on tosi kipee ja väsyttää, mut sit taas toisaalta oon ihan pirtee. No, toivottavasti pääsisin eroon tästä taudista PIAN bitte. 

Toisaalta ulkonakin on tänään tosi rumaa, tai aurinko ei paista, niin mikäs täällä sisällä makoillessa. Niin kauan kun Cosmot ja hömppäleffat ei lopu, niin on ihan bonsua. Koko ajan kyl takaraivossa painaa se ikuinen silitysvuori mikä oli taas kasvanut kun eilen senkin skippasin, ja tänään en sitten kyllä jaksa. Ja sitten tänäänkin mul on lastenvahtivuoro illalla, tai itkuhälyyttimen tsekkailuahan se on, mutta eilenkin oli kyllä niin levoton yö ennen kun vanhemmat tuli kotiin, Lucy saa hampaita niin se on tosi levoton, ja sit koirat oli jotenkin kanssa tosi rasittavia. Kukaan ei sillain oikeasti häiritse, mut koko ajan  joku ulvoo niin ei sitä saa nukuttua. 

Rakoileeko rakkaus, Madde?

No siis ehkä olettekin törmännet näihin hypoteeseja pursuaviin uutisotsikoihin, jossa taas kyseenalaistetaan tämän parin rakkaus ja haukutaan salaisen rakastajani Chris O'Neillin kylmyys ja väliinpitämättömyys. No, jos mietitään tätäkin kuvaa, niin... montahan kertaa olen kävellyt oman poikaystäväni kanssa käsi kädessä kaupungilla? 2 kertaa? Suotakoon Chrisille tupakkatauko, shoppailu on rankkaa myös kuninkaallisille ja bisnesurokselle. Ei tästä eroa ole tulossa, vaikka niin toivoisinkin. Jätetään ällöhiplailut Victorialle ja Danielille,  sitäpaitsi sydämeni ehkä murtuisi, jos Chris alkaisi julkisesti osoittamaan rakkauttaan Madeleinelle. 

kylmä kuva alunperin täältä

Heureka ehkä

Tai ei sittenkään. Jotenkin ketuttaa lähteä yksin junailemaan niin pitkäksi aikaa. Nyt hienosti keksin itselleni pikakierroksen Unkarissa, Slovakiassa ja Puolassa, mutta sitten nyt taas joku potuttaa. Tai jotenkin ei jaksaisi junailla niin montaa päivää yksin, junailu on paljon kivempaa kaverin kanssa. Musta on tullut niin mukavuudenhaluinen ja vanha. 

 Tai miksen vaan voisi lähteä Italiaan, jotenkin se on niin lähellä ja kaikkea. Ja rakastan Italiaa. En mä tiedä. Huomenna on pakko päättää ja varata majoituksia. Jotenkin naurettavaa, että mulla on liikaa vaihtoehtoja, minne voisin matkustaa. Tai ei mitään järkeä. Silloin kun olen Suomessa, kamppailen sen kanssa, etten voi vaan yhtäkkiä lähteä toiseen maahan. Nyt kun kaikki on muutaman tunnin päässä, niin ahdistun ja en saa mitään aikaiseksi. Miten voi olla näin vaikeaa. Toisaalta on ihan hyvä, etten tee mitään typeriä ratkaisuja. Tai olen kuitenkin ehkä maailman äkkipikaisin ihminen, ja rahankäyttöni on välillä holtitonta. Silti typerää. Ja vielä typerämpää valitusta. Anteeksi. 

Perheen tanskandoggi leikattiin eilen. Voitte vaan kuvitella, minkä kokoinen kauluri sille laitettiin. Koira ei

melkein mahdu ovesta ulos. Ja sitten kun se vouhottaa niin paljon, niin hirveä kolina kuuluu, ja kaikki vaan kaatuu. No ainakin hyviä merkkejä siitä, ettei leikkauksesta tullut mitään komplikaatioita. Lupaan kirjoittaa huomenna jonkun järkevän blogipäivityksen. 

Jee

No siis kaikista viimepäivisistä ahdistuksista huolimatta tämään on ollut ihan tosi kiva päivä ja elämä hymyilee. Täällä on paistanut koko viikon aurinko, ja ei pilven pilveä missään koko viikkona, mutta tänään siteen aamulla mittarissa oli + 3 astetta ja kylä taas ihan pilvessä. Kun asutaan niin korkeella, ei voi sanoa että olisi pilvistä, koska ne pilvet on melkein samalla tasolla. Tein aamulla kaikki perussiivoukset, ja sitten mentiin noiden ravintolaan syömään, sellaseen hassuun paikkaan, vähän kun sellanen sushilinjasto, mut siellä pyörii sushin ym sijaan tirolilaisia erikoisuuksia kuten knödeleitä. Ah sain salaattia. Ja oli kiva nähdä, vaikka kylä on vieläkin tosi kuollut, että paikalliset käy siellä syömässä ihan päivisinkin. Vaikka... en nyt siitä ruoasta silti ole kovin innoissani, knödelikeitot pyörii vaan ympyrää. 

Mutta siis päivän huippukohta on erityisesti ollut se, että Lucy 1,5 v halusi ITSE tulla  mun syliin tänään. Se on nyt parin päivän aikana tajunnut, että en oo niin pelottava. Mut ihan huima tunne, kesti 2 kk ennenkuin se täystuholainen tajusi etten ole vaarallinen. Se on jotenkin kasvanut niin mielettömästi viime aikoina. Tänään se myös uskalsi leikkiä mun kanssa jonkun puoli tuntia. Mutta siis winner! Näin hyvä oon lapsien kanssa.......

Mutta matka-asia on vielä ongelma. En osaa sitoutua mihinkään näin lyhyellä aikavälillä. Kello tikittää. Jos olis munaa, ottaisin äkkilähdön Münchenistä Tunisiaan. On muuten ihan kivan hintasia. Ja sitten siellä olis koko ensi viikko aurinkoista ja + 20. Äh äh äh!! Tänään illalla on pakko tietää. Tai huomenna... 

Fuu fuu matkaongelma!

Noni nyt olen "pulassa." Eli siis menin hätäpäissäni sanomaan perheelleni, että aloittaisin lomani sunnuntaina. No.... siis maailman typerin idea, koska tajusin, että tililläni on rahaa semi vähän, kiitos Sveitsin ja Ranskan törsäilyjen, veronpalautukset tai palkka eivät kerkiä tulemaan, trololoo. Eli siis nyt pitäisi keksiä, miten ihmeessä aion viettää viikon. Aluksi oikeasti olisin haaveillut jostain isosta ihanasta kaupungista, mutta sitten tuli ahdistus ja nyt haluaisin vaan jäädä kotiin nukkumaan. Äh äh äh auttakaa! 3-4 päivää aikaa keksiä mitä teen elämälleni. No. Annan huomiseen itselleni aikaa, jos en keksi mitään järkevää, lähden vaan Wieniin ( joka ei houkuta sitten yhtään.) Tai kotiin.

Bollocks: Sexiest man alive 2012

No siis nyt vasta pääsen kihisemään muutaman päivän mieltäni kaivertaneesta asiasta, eli siis maailman seksikkäimmistä miehistä. People - lehti  valitsi jokavuotiseen tapaansa maailman seksikkäimmän miehen, ja alfauroksen kruunun tällä kertaa sai päähänsä Channing Tatum. No siis mitä ihmettä. Ei kyllä iske millään tavalla. Mutta siis Channing Tatum (jonka kuvaa en todellakaan linkitä blogiini) saa mun puolesta painua sinne minne auringonvalo ei paista, minä teen oman listani. Minun listalleni ei pääse pelkillä lihaksilla, mutruhuulilla, ja toinen toistaan huonommilla leffoilla, vaan pelkillä lihaksilla ja hiuksilla. Ja pahinta tässä on se, että kaikki nämä miehet näyttävät ihan samalta. Ja... ne jotka tietävät, katsokaa poikaystävääni. Tässä siis tulee kuumottavimmat urokset vuosimallia 2012.

10. Ryan Lochte. Mieluiten vakavana ja altaassa. 

*

9. Robert Pattinson. Sänkiversiona ja pörrötukkana. 

*

8. George Clooney. Forever.

*

7. Marcus Mumford. Pullero musiikkijumala. *

6. Mario Gomez. Pure love jo vuodesta 2000 tai jotain. *

5...... Gary Barlow.......... Mitä tahansa tapahtuukin... Ja sitäpaitsi paranee vanhetessaan.  *

4. Camille Lacourt. Rakastan. Ja annan anteeksi Lontoon huonot uinnit. *

3. Matt Bomer. Rukoilen kyseistä miestä tulevan Fifty Shades of Grey-elokuvan Christian Greyn rooliin, enkä varmasti ole ainoa.  *

2. Patrick "McDreamy" Dempsey.  Ei edes tarvitse perusteluja. *

1. David Gandy. Suosittelen perehtymään lisää google kuvahaun kautta. Täydellinen. *

     

Halleluja!

Kattokaa!! Vihanneksia (pahoittelen ruoanjämäkuvaa, nyt ei ole kaunis annos, tämä oli ainut hetki kun kehtasin ottaa kuvan)!! Ei kuitenkaan kotikeittiössä, vaan ravintolassa. Ehkä maailman paras sunnuntai, mentiin vaan perheen kanssa japanilaiseen ravintolaan syömään.. jossa oli kyllä sekoitettu sujuvasti kaikki Aasian keittiöt, mutta ruoka oli bonsua!! Olisin syönyt pelkkää sushia, jossei tarjolla olisi ollut täydellistä vaihtoehtoa mulle, eli pelkkiä vihanneksia ja vähän tofua. Jota olen nyt monta viikkoa kaivannut! Tylsää, mutta ah niin hyvää!

Sitten kun oltiin ajettu kotiin, kiipeiltiin vielä vähän 8v: kanssa kukkuloilla, ja perus tappelu siitä tuli kun piti lähteä kotiin. Kaiken kukkuraksi herra päätti juosta naapuriovesta sisään kylään, ja mä vaan huusin oven takana et tuu nyt takasin, ei mitään reaktiota, sit en kehdannu mennä sisään, ja sit se äiti onneks kuuli ja tuli pelastaan tilanteen. N o l o a. Ja sitten 8v myös ravintolassa hahaha karjasi tarjoilijalle, kun sitä ei näkyny, ihan yllättäen et "MANN ZAHLEN BITTE!" (suom. mies, lasku/maksu pliis!)  Vähän me naurettiin. Mut silti hullun raskas päivä, ei tää olis näin rankkaa, jos olis 2 kilttiä tyttölasta, Down-pojassa ja 1,5 vuotiaassa kiukkupesäkkeessä on ihan hirveästi tekemistä. Mut on ne silti tosi herttasia! 

H*******************v****************p***********

Niin siis kaikki on taas ihan ketuillaan. Tai pahinta tässä on, että mitään pahaa ei ole edes tapahtunut, on vaan tosi huono fiilis kaikesta. Tai tuntuu, että seinät kaatuu päälle ja mikään ei mene oikein. Tai mä oon oikeesti hommannut itteni Tiibetiin, mitään poispääsyä ei ole, ei yhtään ihmistä missään, vain p***aa ruokaa kaapit täynnä, lihaa, lihaa, vuoria, lihaa, siis tuun hulluks. Tai en vaan voi ymmärtää, että miten kukaan voi syödä tällästä ruokaa. Tai ok, mä myönnän että olen hieman hifistelijä ruoan suhteen, ja elän paljon kasvisruoalla, mut mä mielummin jätän syömättä kun meen syömään pari vaaleaa leipää kinkulla. Eli siis syön kerran päivässä lämpimän ruoan, ja sitten napsin jotain hedelmiä. Tai kun nää syö vaan virallisesti kunnolla lounaan, tänäänkin tosin ravintolassa, mutta silti. Ja sitten illalla jotain pienempää suolasta, yleensä leipää, jokus jotain piirakkaa tai jotain. Mut siis oikeasti, alan kasvattaan itse jotain salaattia huoneessani. Ja mulla ei todellakaan oo munaa sanoa, että helvetti mä en voi syödä tätä teidän ruokaa, multa tippuu hiukset päästä ja lihon 20 kiloa vappuun mennessä. Ja siis ruoka on kuitenkin ihan tosi hyvää, ainakin usein. Mutta tätä ruokaa ei ole vain luotu mun ruoansulatusjärjestelmälle ja hermoille. 

Tuntuu vaan, että oon tehnyt jokaisen valinnan elämässäni väärin. Tällä hetkellä talvi täällä tuntuu maailman suurimmalta virheeltä, en saa tästä oikein mitään irti paitsi kielitaito tietysti karttuu. Joka päivä ihan sama kaava, 8v:n kanssa ihan samat tappelunaiheet, imurointia, koneella istumista. Tottakai on niitä hyviäkin päiviä, ja loistaviä päiviä, mutta silti tuntuu että olis tehnyt tätä jo 4 vuotta putkeen. Tai parhaat päivät täällä on ollu ehdottomasti ne, kun en ole kotona ollut ollenkaan. Olen siis mielummin palloillut yksin Eurooppaa junalla läpi kun ollut mun perheen kanssa. Ja mun perhe on oikeesti tosi kiva, kaikki on tosi ihania ja ystävällisiä. Eikä mulla ole edes minkäänlainen koti-ikävä.  Mutta mikä silti mättää?? En vaan ymmärrä. Poikaystäväni totesi vaan tilanteeseen että olen nirso ja mun pitäisi opetella sopeutumaan tilanteisiin. No, ehkä on näinkin, ja mut on todella helppo saada ärsyyntyneeksi.

Mutta silti joku palanen nyt puuttuu. Toivottavasti se löytyisi niinku v***n nopeasti, koska mä oikeesti alan pian olla tosi vihanen ja väsynyt. Ei tarvinnut olla kuin 3 päivää Sveitsin ja Ranskan tourin jälkeen kotona, ja nyt jo tekis mieli no en sano edes mitä tekisi mieli tehdä. Onneksi perheen äiti ehdotti, että pitäisin viikon loman ennen joulua. Tällä hetkellä se kuulostaisi kyllä tosi hyvältä, että voisin vähän matkustella. Suomeen tulemisen olen kyllä melko varmuudella jo hylännyt, koska. No, sitä samaa se sielläkin on. Balkan houkuttaisi. Täytyy nyt katsoa ja täytyy pysytellä visusti raiteilla, tai muuten käy kaikille huonosti. I love my life I love my life. Ehkä 30 vuoden päästä olisin tyytyväineen? 

Tuskainen matka osa I

Eli siis kotona ollaan. Sanotaanko vaikka näin, että hermojani koeteltiin hyvinkin reippaasti, välillä itketti, sattui, vitutti, mutta... Zürich oli se paras osuus, ehdottomasti. Kuitenkin aloitan matkakertomukseni ihan alusta. Eli siis lähdin kello 6 f****'n 20 täältä Tiibetistä kohti avarampia seutuja, bussissa oli paha olo, maha oli kipeä, väsytti, tuli kiire. Kun yritin ostaa lippua Landeckissa, lausuin Mulhousen niinkuin pitääkinn ["myl us"], ja sitten se lipunmyyjä ei tajunnu. Sit parin sekunnin päästä se vaan "AAA [mulhouse!!]" sillain suomalaisittain. Olin vähän pettynyt, sillä minua ei ymmärretty.

 No Landeckin ja Zürichin välinen juna oli puoli________ tuntia myöhässä. Ja oli muuten myös paluumatkalla. Eli siis jouduin ostamaan törkeen kalliiden lippujeni lisäksi myös Zürichistä uudet liput Ranskaan. Sillä hetkellä itketti, sattui mahaan, vitutti, ei ollut oikeaa valuuttaa, ei mitään. Mutta pääsimpä käymään pikaisesti Baselissa! Kun astuin kaikkien typerien junanvaihtojen ja ahdistuksen jälkeen Ranskaan menevään junaan, en tiedä, että kuvittelinko vain, mutta tuntui siltä, että olisin saapunut johonkin taivaaseen, junassa oli tunnelmavalaistus, penkit oli lämpimiä, konduktööri oli "bonjour" ja hirvittävän ystävällinen ja ah. Sitten elämä alkoi hymyilemään, löysin helposti hotellille, huone oli siisti, jee. Maksoin kerrankin vähän enemmän mun huoneesta, ja... oli se sen arvoista. Ilmaista karkkia, suihkugeeliä haha opiskelijan ja köyhän au pairin unelma. Oli kyllä vähän tylsää nukkua yksin isossa parisängyssä ihan vieraassa paikkaa :(

Sitten lähdin viimeisillä voimillani tutustumaan itse kaupunkiin, joka olikin hyvin pieni, mutta tosi hauska. Tosi erilaisia ihmisiä, sellasta tiettyä underground meininkiä, eikä vaan sellasta siloteltua ulkokuvaa. Ja siis niin mielettömän ystävällisiä ihmisiä, ai että! Itävallassa jos jotain ei ymmärrä, ja sanoo, että sanotko uudestaan hitaammin, ihmiset turhautuu ja alkaa puhumaan englantia ja suuttuu, no, Mulhousessa jos joku (lue moni) asia meni ohi ymmärryksen, ihmiset alkoivat puhumaan tosi hidasta ja selvää ranskaa, ja jutteli ja kyseli että mistä tuut ja toivotti hyvää matkaa. Siis mieletön ero! Itävallassa ei kukaan ala juttelemaan, Suomessakin sitä tapahtuu useammin. No, sitten otin paljon valokuvia, ostin ihan sikana herkkuja, nam nam ranskalaiset leivonnaiset ja jälkkärit, sitten menin melko aikasin nukkumaan. Seuraavaan päivitykseen tulee Mulhousen näkymiä. 

Lapsista

Niin. Lapset. Tätä tekstiä lukiessanne huomioikaa bitte, että kärsin tällä hetkellä premenstruaalisyndroomasta, joten en pysty suhtautumaan tällä hetkellä mihinkään kovin neutraalisti. 

On olemassa niitä ihmisiä, jotka syntyvät äideiksi, ja rakastavat lapsia yli kaiken, ja on niitä, jotka.... no, lapset menettelee, ja ne tulee jos on tullakseen. En henkilökohtaisesti usko, että kukaan synnynnäisesti vihaa lapsia, koska lapsiin suhtautuminen johtuu niin paljon elämäntilanteesta ja kokemuksista. Olen itse aina luullut, että pidän jonkin verran lapsista, ja no, lapset eivät ikinä pidä minusta, ja olen melko huono niiden kanssa. Eli siis olen aina vankasti kuulunut tähän ööö lapsia?-luokkaanm jolla on paljon traumoja lapsien kanssa olemisesta. Ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen jotenkin lapsista ruvennut pitämään, en tosin vieraiden lapsista, vaan lähinnä joistain omista serkuista ja poikaystävän siskon lapsista. 

No siis vaikka rakastan yli kaiken näitä mun Itävallan lapsia, kelkkani suunta on silti nyt alkanut pahasti kääntymään poispäin äidiksi tulemisesta. Tai kun on katsellut tätä näiden arkea, tuntuu siltä, että kaikki samat asiat vaan pyörii paikallaan. Leluja lattialla, aina joku katastrofi tapahtuu jossakin, lasit kaatuilee, ruokaa lattialla, joku oksentaa, kaatuu portaissa, murjottaa, itkee, huutaa, kiusaa toista... Ja joka päivä ihan sama kiertokulku. Ja nyt en puhu vaan lapsista, vaan myös vanhemmista. Tai ikinä ei tapahdu mitään uutta! Tai tuntuisi ihan hullulta, että nyt joutuisin tähän samaan arkeen sopeutumaan, ja elämään seuraavat 20 vuotta siinä hyvässä lykyssä. Konkreettinen esimerkki tästä on se, että perheen äiti ei ole ikinä käynyt Zürichissä. Vähän sama olisi muuttanut Parkanoon 15 vuotta sitten, eikä olisi ikinä käynyt Helsingissä.

Toinen asia, josta en pidä lapsissa, on se, miten aina mukamas toimin niiden kanssa väärin. Mielestäni olen lasten kanssa melko hyvä, sellainen napakka ja tilannetajuinen, mutta kuitenkin rakastava kurinpitäjä. Mutta silti jotenkin tuntuu, että ratkaisut lasten kanssa aina on jollain tavalla vääriä. Olen kuitenkin tajunnut, että näen asiat välillä melko eri tavalla, kun esim. tään perheen vanhemmat. Tai on vaikea löytää selläistä yhteistä punaista lankaa, miten asiat ratkaistaan. Tai esim. aamulla 8v yritti antaa 1,5 v:lle karkkia, johon mä sanoin sitten, että ei saa. Sitten 8 v tietenkin huutaa isälle, että yhyyyyy voiko 1,5v:lle antaa karkkia, kun häntä kiellettiin se tekemästä. Sitten isä tulee, ja sanoo, että tottakai, kuka sua muka kielsi, ja sitten tietysti 8 v osoittaa mua ja isä hymyilee sillain ymmärtäväisen v***uilevasti. Vaikka mä tietenkin sopeudun näiden kasvatuskäytäntöihin, ja teen asiat samalla tavalla, miten vanhemmatkin, niin toi tilanne oli just hyvä esimerkki siitä, miten mun lapsitraumat syntyy. Tai jos tilanne olisi edennyt siten, että 8 v olisi ollut vaan että ok, en anna karkkia, kaikki olisi ollut hyvin. Uskaltaisin jopa väittää, että ne ihmiset, jotka eivät niinkään koe lapsia tulevaisuudenhaaveena, on kokenut samanlaisia tilanteita, tai myös meidän lapsettomien ja (myös) työsuhteessa olevien mielipideitä ja tilanteenratkaisuja olisi joskus hyvä kunnioittaa edes jollain tasolla. Toisaalta, jos mulla olisi omia lapsia, luultavasti seivästäisin ne ihmiset, jotka neuvoisivat mun lasta radikaalisti eri tavalla.

Tällä hetkellä en tosiaan halua lapsia, en ole valmis äidiksi, en todellakaan ainakaan seuraavaan 20 vuoteen (huom. liiotteluvara.) Enkä todellakaan tuomitse ketään lapsellista ihmistä tällä tekstillä, oikeasti pidän kovasti lapsista, ja ne kuuluvat mulle vasta jonnekin vuosikymmenten päähän. Haluaisin vaan tietää, että onko paikallaanoleva ja välillä hirveä arki sen arvoista. Jos joku sen mulle joskus onnistuu todistamaan, ehkä silloin kelkkani taas kääntyy toiseen suuntaan. 

Näitä päiviä

Nukuin aamulla pommiin. Noilla vanhemmilla on ollut nyt pari päivää ihme rähinää, joka on ollut vähän hassua kun kaikki on ollut aika vaisuja. No tänään se sama jatkui, toi äiti on ollut tosi hiljanen, ja kun se on sanonut jotain, se on ollut sillain vähän äkänen, ja oon siks ollut pari päivää ihan p* jäykkänä, ja tuntuu, että oon tehnyt kaiken ihan väärin. Tai mua ärsyttää kyllä toi isä välillä, se vaan tulee valmiiseen ruokapöytään ja sit lähtee meneen. Tai toi äiti tekee tässä perheessä melkein kaiken. Toivottavasti tätä mun tekstiä ei voi saksantaa google translatella :> 

Ja koko päivän lapset on tapellu, 8v oli kotona, 1,5v itkenyt ja pisteenä i:n päälle tuli tälläinen mielenkiintoinen tilanne: Mä silitin keittiössä vaatteita, äiti laitto ruokaa, 8v tanssi ja laulo yhen dvd:n tahdissa. Kyseinen dvd tekee mut hulluks, se sisältää sellasia idiootteja saksankielisiä lastenlauluja, missä sellanen keski-ikänen mies yrittää olla hauska. 1,5v leikki oven edessä, ja isä päättää mennä röökille pihalle, missä on myös perheen tanskandoggi. No, isä myös päästää tanskandogin vapaaks, ja sehän ryntää ihan täysiä sisälle ja kaataa 1,5v:n oikein kunnolla, ja kun nyt ei puhuta mistään pienestä koirasta, ja tilanne oli tosi vaarallinen. No onneks mitään pahempaa ei käynyt. Äiti tietysti räjähti ihan täysin, mä olisin lukinnu sen miehen sinne pihalle ja jättäny sinne vähäks aikaa. Mutta siis tällästä, onneks sentään lounas oli ihan sairaan hyvää, äiti teki wieninleikkeitä ihan ite, siis oli ihan mielettömän hyvää. Mutta ihan sairaan rasvasta. Ja onneks tän perheen vanhin poika on kotona, se on niin välitön ja ystävällinen, et se tällähetkellä on ainut, joka jaksaa olla ilonen.. Mä oon ollu vaan hiljaa ja silittäny tänäänkin 3h. Meditointisilityksen takia oon nyt ihan hyvällä tuulella.

Förlovningen!

Ihania uutisia! Paras ystäväni  Madeleine Thérèse Amelie Josephine eli tuttavammin  Madde päätti vihdoinkin kihlautua ihanan liikemiehen,  Chris O'Neillin kanssa. Olin tietenkin salaa haaveillut, että tämä hyvin karismaattinen ja rikas naistenmies olisi myös päätynyt minunkin petiini, mutta olen tietenkin hyvin iloinen Madden puolesta, sillä hehän ovat jo muutaman vuoden seurustelleet. No, miten Maddea kosittiin? Se kuulemma jääköön Ruotsin hovin sisälle ainakin toistaiseksi. Chris oli kuitenkin isä-Kallelta luvan hyvin perinteiseen tapaan kysynyt, ja itse kosinta oli ollut hyvinkin romanttinen. Chris ei ollut kuitenkaan aivan varma, mitä Madde vastaisi tärkeään kysymykseen, ja totesi olevansa hyvin huojentunut, kun oli lopulta kuullut myöntävän vastauksen.  Häitä juhlittanee ensi kesänä.  Tavoitteekseni olen asettanut kaason aseman, sillä olisin todellakin yhtä hyvä ja tiukkakroppainen kaaso kuten Pippa Middleton. Pippaan palaan kuitenkin myöhemmin. 

Kuitenkin, kuka tämä hieman kyseenalaisen maineen omaava herrasmies on? Chrisin äiti, Eva O'Neill on ollut naimisissa hekumalliset neljä kertaa. Eikä Chris äidistään paljoa eroa, ainakaan suhteiden määrässä. Yhteinen tekijä äidillä ja pojalla on se, että myös äiti Evakin sekaantui aikoinaan kuninkaalliseen vereen, sillä hänen väitettiin viettävän aikaa itse prinssi Charlesin kanssa. Kyseenalaistan siten Chrisin sopivuuden Madden aviomieheksi.  Chris on seurustellut alusvaatemallien kanssa, ja päässyt vanhempiensa rahoilla huippuyliopistoihin, kuten St. Galleniin. Chris on kuitenkin KTM from New York Columbia Business School  (vs uni turku lol) ja siten toiminut NY:in rahoitusfirmojen viidakossa. Omaisuuden määrää ei olla noteerattu julkisuudessa, mutta se kuitenki Daily Mailin mukaan on miljoonia. Näiden kuvien myötä ehdotan kuitenkin Chrisille, että Madde on liian vakiintuva, sekä vakavasti otettava nainen. Kuninkaaliisista ei noin vain voi erota. Siksipä kerron näin julkisesti, että parisängyssäni on hädän tullen paikka tälle finanssiurokselle.  Chris kuitenkin pitää laskettelusta, niin uskon, että rauhalliset Serfaus-Fissin rinteet saisi hieman sauvoihinkin vipinää. Ei mulla muuta love u Chris ja grattis! 

Med lyxigt Foto av världsberömda modefotografen Patrick Demarchelier via Aftonbladet

Kateus

Oon tässä miettinyt että, että oon ihan jumalattoman vanha. Tai mitä oon oikeasti elämässäni saavuttanut, on öö... äidinkielen laudatur, yliopistopaikka alalle jonne en ehkä halua, 10 kilon painonlisäys puolessa vuodessa, ja huippuhetkenä kriminologian tentin vitonen (GOD I'm so proud!). Silloin ymmärsin, että  rikollisuuden tutkimus on minua varten... En sitten kyllä muuta. Tai kaikki mun elämän sellaset suuret hetket liittyy jotenkin opiskeluun, rikosoikeuteen tai syömiseen. Tai jos olisin noudattanut samaa käyrää kun kaikki "normaalit" iässäni olevat henkilöt, valmistuisin parin kolmen vuoden kuluttua. Menisin naimisiin ja saisin lapsia. Mulla sama kohtalo on näkyvissä joskus kun olen 40. Tai mikä ihme meni siihen naiseen joka oli ihan tosi hyvä lukiossa, yliopistossa hä? Nyt lojun vaan jossain super G:n (Sanni: nyt puhun laskettelusta, en siitä tietystä kehon osasta=) kotiseuduilla ja mietin, miten hvyin muilla menee. 

Oon kuitenkin ehkä maailman kateellisin ihminen. Tai kulutan n. 80 % ajastani murehtimiseen ja muiden luksuselämän pohtimiseen. Silloin kun en ole kateellinen, käytän saman prosenttiosuuden syömiseen, kuten esim. jotkut v**** antiloopit. Tai vasta viime aikoina oon oppinut olematta aivan kaikelle kateellinen. Tai ainakin uskottelen itselleni niin. Oikeesti mua risoo ihan sairaasti se, jos joku ehtii mun edelle tai on parempi jossain. Toisaalta, kun on kateellinen, saa myös ehkä jotain joskus aikaan. 

On siinä sitten se toinen puolikin. Jos joku tekee jonkun asian paremmin kuin minä, niin silloin yleensä luovutan ja alan syömään. Läheisteni mielestä my issues ovat lähestulkoon sietämättömiä välillä. Ymmärrän kyllä, miltä tuntuu asua jatkuvasti täykkäreiden Edie Brittin kanssa saman katon alla. Toisaalta, tällänen mä oon aina ollut. 

Oikeasti mä oon myös todella ylpeä muiden ihmisten saavutuksista. Tai mä oon ihan tosi ylpeä mun ihanista ja lahjakkaista siskoista, jotka tekee kaiken vaan niin törkeen hyvin. Paitsi välillä. Ja mä oon tosi ylpee myös  mun mielettömän rakkaasta poikaystävästä. Ja itseasiassa oon myös helvetin kateellinen. Mä vaan vihaan sitä, että joku pääsee Turun kauppatieteelliseen vaan trolololololooo-lukemisella, samalla lukumäärällä, minkä mä luen yhteen tenttiin ja saan ykkösen. 

Kateelliset ihmiset on ihan kauheita. Toistaiseksi en kuitenkaan polta teidän taloja, kuten rakas Edie. Ärsyttää silti ihan pirusti. Ei vaan, ehkä tää on vaan mun tapa välittää (itsestäni?)

Kesä!

Ihan tosi muikeeta, koko viikoksi luvattu 15-20 °c, siitä olen hyvinkin iloinen. Täällä syksy tuntu paljon helpommalta kun Suomessa, ei oo tullut vieläkään mun jokavuotista traditiota eli syysväsymystä. No, ehkä se vielä ehtii. Nyt on alkanut ilmenemään myös hieman hassuja juttuja, jotka ärsyttää. Onneksi Au pair-opas tämän minulle jo etukäteen kertoi, mutta silti kismittää pari juttua aika paljon. Ei tosiaankaan liikaa,  mutta vähän.

1. Ärsyttää kun joku naapuri perusti ponilaitumen etupihan pienelle nurmiläntille. Ne ponit on sellasia villihevosen näköisiä, ei rakenteellisesti mitään  huippuyksilöitä. Mutta kuitenkin hevosia. Ponit seisoo siellä pienellä nurmiläntillä 24/7, se alue on täynnä niiden gaggia, ja ainut mitä ne voi syödä, on sellanen lyhyt ruoho, mitä löytyy meikäläisten takapihoilta. Ja ne on aika tehokkaasti myös tallannut sen alueen. Pieni vesiämpäri niillä on. Sitten niiden turkki on tosi kuranen, ja pitkä harja on rastoilla. Kyllä ne ihan terveeltä näyttää ja kaviot hyvässä kunnossa, mutta silti ÄRSYTTÄÄ. Pitäis parempaa huolta ihanista kaviokkaista. 

2. Wtf-moments of the week. Eilen perheeni lähti hyvin iloisesti sukuloimaan ja eläintarhaan. No tosi ok, sain olla yksin, mutta minulle ilmoitettiin siitä n. 5 min etukäteen, jolloin myös kysyttiin, et onko ok, jos kokkaan itelleni. Olis tehny mieli sanoo et ei, teillä ei oo mitään kaapissa paitsi lihaa ja perunaa ääliöt. Mut oli kuitenkin kivaa, otin aurinkoa ja istuin kotona. Ja palkka juoksi. Tänään taas kello oli 20 yli 12 päivällä. Makoilin vielä sängyssä, koska olin nukkunut nautittavan ylipitkät yöunet. No, perheen isä tulee avaimella sisään, ja kysyy, et lähdetkö syömään ravintolaan, ja samalla haetaan perheen poika koulusta. No. Sanoin et hehe ei oo ees housuja jalassa vielä, niin sit isu sano että ok, tuun vartin päästä sit uudestaan hakemaan. Sitten meninkin pihalle odottelemaan, ja auto saapui minua hakemaan puolen tunnin päästä, ja muu perhe olikin jo syönyt. Wtf. Tai siis häh. Söin sit yksin. Outoo. Nyt tuntuu kyl siltä, et mä teen koko ajan jotani väärin ja oon tiellä.

3. v******* tää lihan määrä. Oikeesti mun maha ei pysty sulattaan enempää leipää ja lihaa. Perheen vihannekset viikonlopun yli on ollu yks mandariini ja perunoita. Trolololooo....

Mut siis ei ärsytä se, et mul on monta tuotantokautta täykkäreitä täällä, aurinko paistaa ja kuvaa on! Mut siis vaan ärsyttää  hyvin paljon monet asiat.