Survivors

Melkein tasan kuukausi sitten aloitin elämäni maailman pienimmässä alppikylässä. Kuukausi kyllä hurahti ihan mielettömän nopeasti, vaikka jotenkin tuntuu, että aikaa on kuitenkin vielä tosi paljon jäljellä. Harva tosiaan tietää oikeasti, miksi päädyin lähtemään Au pairiksi, ja miksi juuri Itävaltaan, maa sattuu kuitenkin olemaan ehkä Euroopan ns. tylsimpiä maita, tai ainoa oikeesti wau-juttu täällä on alpit, ja Wien tietysti. Ennen lähtöä mietittiin useaan otteeseen eri tahojen kanssa, ketä kuuluisia Itävaltalaisia ihmisiä edes tiedetään. No, musiikki-ihmisille, kuten mulle tietysti Mozart, Schubert ja Strauss tuli ensimmäisenä mieleen. No, useammat ihmiset tietävät vain Mozartin, mutta siis sitten on.... saanen esitellä maailmanhistorian merkkihenkilöitä....... Hitler, Arnold Schwarzenegger, se insesti-isä, joka piti tytärtään kellarissa vankina, Felix Baumgartner.... Niin toi tiivistääkin aika hyvin, mitä tällä maalla sillain nykyaikana on annettavaa, eli siis kyse on aikalailla todella tylsästä Keski-Euroopan maasta, joka sattuu sijaitsemaan makeiden vuorten keskellä. No siis täällä ollaan silti. 

Lähdin Au pairiksi lähinnä sen takia, etten oikeasti tiennyt, mitä elämälläni tekisin. En erityisemmin edes rakasta lapsia, vaikka ne ihania onkin, mutta tarvitsin vaan pitkän tauon arjesta ja opiskelusta. Puntaroiden tosi kauan eri maiden välillä, mutta lopullinen päätös syntyi ihan kielen perusteella, sillä kuten aikaisemmin kerroin, totesin, että olisin päästänyt itseni liian helpolla englanninkielisissä maissa.  Vaikka tietysti Oseania olisi houkuttanut, monen mutkan ja ongelman jälkeen nekin hylkäsin. Totesin, että Uuteen-Seelantiin ja Australiaan haluan mielummin mennä pitkälle lomalle, sillä en pystyisi niin paljon näkemään sitä mieletöntä luontoa asumalla kaupungissa, ja kun Au pairille annetaan lähes aina se kaksi vapaapäivää viikossa, totesin, että ei, haluan kokea ne maat eri tavalla. Ja nyt samalla aloin oikeasti säästämään mun pientä maailmanympärysmatkaa varten, tarkoitus on parin vuoden sisään lähteä kiertämään muutamaksi kuukaudeksi Oseaniaa ja pikkuruisia Tyynenmeren saaria, enkä asumaan länsimaalaisessa perheessä miljoonakaupungeissa. Tuleepa taas pitkä teksti, anteeksi :D

Niin siis. Olen kyllä ollut tyytyväinen ratkaisuuni. Vaikka kyse on nytkin piskuisesta maasta, kaksi vapaapäivää viikossa on todella vähän, tai en meinaa ehtiä täälläkään näkemään kaikkea tässä ajassa, joten maan valitsin kyllä oikein. Ja kun vielä mun alalla Saksankielentaitoisista (miten ihmeessä toi sana pitäisi kirjoittaa..)  ihmisistä on pula, olen sitäkin tyytyväisempi. Töitä on ollut ehkä jopa vähemmän kuin odotin, tai kaikki on sujunut todella helposti. Samalla tietysti myös vähän huolestuttaa, että tekeekö kaiken oikein, ja onko tää perhe ollut tyytyväinen muhun. Samalla on hieman myös hankalaa, sillä asun paikallisella Levillä, niin ihmismäärä ei ole kovin valtava, ja omanikäisiä ihmisiä on todella vähän, ja lähimmät suomalaiset Au pairit asustavat Wienissä, eli n. 7 h junamatkan päässä. Toisaalta tilanne on ihan tosi idylli, olisi vähän hassua asua kaupungissa, missä olisi tosi paljon suomalaisia. Tai en mä täällä ole etsimässä suomalaista seuraa. Ainoa asia, mitä välillä kaipaan, on vaan se baarielämä, mutta sekin täällä kyllä käynnistynee taas joulukuussa. Onneksi naapurikylässä kuitenkin on Aupair Brasiliasta, joka on ihan mielettömän makeeta, että on edes joku johon verkostua. Kaksin on kuitenkin aina helpompi lähteä valloittamaan uusia paikkoja.  Ja sittenkun joulukuussa aukeavat rinteet ja kausi käynnistyy, saan kuulla Suomen kieltä kaupassa, ja se tuntuu jo nyt tosi hassulta. Turistit..... 

Välillä siis tietysti suuremmat kaupungit houkuttaisi enemmän, mutta olen kyllä rakastunut tähän pieneen kylään. Täällä kaikki tervehtivät toisiaan, ja ihmiset ovat todella avoimia ja auttavaisia. Ja täällä oppii antamaan itsellensä aikaa, ja rahaa kuluu oikeasti todella vähän, paitsi jossei ole suklaan ja viinin suurkuluttaja. Sekin on tosin todella halpaa. Eikä vuoriin kyllästy ikinä, ne on mielettömiä. Täällä jos jossain oppii selviytymään, ei ole minkäänlaista englanninkielistä, saatika sitten suomenkielistä tukiverkostoa. Mutta voi jestas mä oon ylpeä itestäni, kuukauden olen jo selvinnyt ja hyvin sujuu! 

2783 km

On se kilometrimäärä, mikä erottaa mua ja poikaystävääni. Ainakin jos ajaisi autolla Suomesta Ruotsin, Tanskan ja Saksan kautta tänne. Me ollaan kuitenkin konkareita kaukosuhteessa elämiselle, sillä vietin kuitenkin viime syksyn ja talven Joensuussa opiskelemassa, ja välillä meille tuli kuukaudenkin taukoja, ja me ollaan kyllä aina oltu muutamiakin viikkoja erossa ennen sitä. Kuitenkin tänä keväänä meille suotiin ylimääräinen luksus, kun päätin heittää hanskat tiskiin opiskeluille, ja tulla muutamaksi kuukaudeksi kotikonnuille asumaan. Melkein koko ajan yhdessä oleminen oli mielettömän ihanaa, ja sen jälkeen oli kyllä haikeaa ensin hyvästellä mies armeijaan, ja sitten vielä itseni tänne. 

Me ollaan kyllä aina pärjätty tosi hyvin. Ainakin mulle ikävä ei ole edes kuukauden tauoilla niin pahasti tullut, eikä nytkään kyllä pahemmin, vaikka kuukauden olen täälläkin jo ollut. Ikävä tuntuu silloin pahimmalta, kun joutuu koko ajan hyvästelemään toista. Joensuun vuosi oli pelkkää hyvästelyä, ja se oli todella raskasta. Voi sitä itkun määrää rautatieasemilla joka sunnuntai. Kaikki ovat kuitenkin kysyneet, miten me jaksetaan ja pärjätään. Paitsi meidän äidin mielestä: "Kyllä tää ero tekee teille vaan ihan hyvää, ihan hyvä että lähdet!" Mutta siis hyvin me pärjätään. Me ollaan kuitenkin tajuttu se, että välimatkat ja aika vaan vahvistaa suhdetta. Välillä tietty ärsyttää, ettei toinen aina ehdi skpeen tai jos toisella on parempaakin tekemistä. Kaukosuhteista saa hankalan juuri sillä, että vaatii toiselta liikoja, ja tai jos vaatii jatkuvaa kommunikointia. Ei joka päivä tarvitse puhua. Jos kommunikointia täytyy toiselta vaatia, kannattaa miettiä, onko se edes aina tarpeellista. 

Itse kuitenkin sorrun usein itse perisyntiin, eli jatkuvaan kuulumisten kertomisiin ja turhiin puheluihin. Kuitenkin oon tajunnut, että toisen ei tarvi niihin aina vastata, vaikka yleensä vedän herneen nenään, jos toinen ei reagoi mitenkään. En mäkään pysty aina reagoimaan. Tekee kuitenkin hyvää pitää taukoja toisesta ihan ajatuksissakin, ja ajatella vaan muita asioita. Parasta nollausta on se, kun ei ole ajatellut toista koko päivänä. Silloin se yhteinen aika tuntuu kaikista parhaalta. 

Vaikka me ollaan totuttu tähän erossa olemiseen, ollaan me kuitenkin päätetty, että ensi marraskuu me vietetään yhdessä. Ollaan me se kuitenkin ansaittu, vaikka kuitenkaan kummallakaan ei ole suurempaa halua vielä muuttaa saman katon alle tai vakiintua vielä enemmän. On kuitenkin hyvä, että oppii tuntemaan ensin itsensä ja ehtii näkemään yksin maailmaa. Puolen vuoden erokaan ei välttämättä riitä, siihen tarvitaan yksin elämistä ihan omassa asunnossa ja muita ystäviä, vaikeuksia, ongelmia ja yksinäisyyttä. Edes minä, yksinäisyyden ja kaukaisten asuinpaikkojen kuningatar, en myönnä, että olisin vielä valmis jokapäiväiseen yhdessäoloon. Vaikka se kivaa onkin. Siksi nämä vaikeat kilometrit meitä tällä hetkellä erottaa. Joensuuhun ajaa kuitenkin melkein saman verran kuin tänne lentäisi Helsingistä. Ei me oikeasti niin kaukana asuta. 

Unelmahäät osa 2

Sitten lähdetään vieraille maille. Ajatus keskitalven valkoisista ja klassisista häistä on aina kiehtonut, vaikka kesähäissä on tietysti sitä jotain. Mutta innostuin kyllä ajatuksesta näiden kuvien myötä! :

*

                                               

 

*

Pakkaspäivä!

Vihdoinkin pääsin sairasvuoteesta ylös, ja lähdin hieman valokuvailemaan kauniita talvimaisemia, vielä kun voi ! Väliaikainen talvi meinaa loppua huomenna, ja loppuviikosta lämpöä on taas luvattu lähes se 10 astetta. Matkalla tarttui mukaan kaupasta kevyet 400 g suklaata iltapalaksi.

Sunnuntaiaamut

Voi ihanaa! Heräsin ilman kelloa klo 9.30, ja tajusin että kelloja pitää vielä kääntää. Eli siis olin jo ennen yhdeksää liikkellä, mikää on mulle tosi outo. Mutta oli ihan mahtavaa, aamulenkki koirien kanssa lumisateessa, koirat oli ihan mielissään lumesta, labbis oikein kieriskeli ja meni kyljelteen rinteitä alas! Sitten imuroin KOKO talon vaikka mulle kuuluis vaan yläkerran siivous, ja siivosin keittiönkin. Nyt kello ei ole edes 12, ja oon tehnyt kaiken, ja nyt on tylsää. Sunnuntait on Keski-ja Etelä-Euroopassa tosi hitaita, kaikki paikat on kiinni. Mutta olen kyllä hyvin ylpeä, että olen ajoissa hereillä reippaana. Ja lumen kunniaksi ajattelin tehdä perunamuusia ruoaksi! Että tällästä. 

Näkymä keittiön ikkunasta aamulla! 

Itsetunto

Mä oon yrittänyt olla vahva, mut nyt jotenki tuntuu, että alkaa homma kaatumaan. En tiiä pitäiskö tätä julkaista täällä, mut en tiiä miten muuten saisin tän sanottua ihmisille, sillä nyt mun täytyy saada muutos tähän(omaan elämääni). Yrittäessäni tehdä tota oppimispäiväkirjaa, luin että hyvä johtaminen lähtee hyvästä itsensä johtamisesta ja hyvä itsensä johtaminen lähtee taas siitä, että tuntee itsensä (tietää missä on hyvä, mitä pitäisi kehittää yms). Samaten hyvä johtaja on itsevarma. Ja nyt mä puhun mun itsevarmuudesta. 

En tiiä millasena ihmiset ja mun kaverit on nähnyt mut, mutta mulla on oikeesti tosi heikko itsetunto. Nyt kun koulu alkoi taas ja muutettua Seinäjoelle, oon yrittäny tulla itsevarmemmaksi, mut se on oikeesti tosi tosi vaikeeta. En tiiä johtuuko se siitä, että mun heikko itsetunto on jo lähtösin ala-asteelta. Siellä olin aina pisin, tytöistä ja pojista, joten sitä kautta tunsin itseni jo ”oudoksi”.  Se että kävi koulun pienellä paikkakunnalla ja kaikki tunsi sut ala-asteelta lähtien, ei auttanu asiaa, vaan päässä soi ne kaikki asiat mitä sulle on tapahtunut. Yläasteella oli ehkä jo vähän helpompaa, mut ärrä-vika piti mun itsetunnon edelleen alhaalla.

Rakastan lentopalloa yli kaiken ja haluisin vaan reenata sitä koko ajan. Mutta jotenkin siinä myös mun alhainen itsetunto vaikuttaa. Junnu ajoilla yritin olla tosi hyvä, käydä reeneissä paljon, pitää oma asenne kohdillaan ja yritin tehdä parhaimpani. Reenasin ja pelasin saman porukan kanssa monta vuotta. Aina tuntui, että muut sai valmentajan huomion(kehut). Tuntui, että mua ei koskaan kehuttu, vaan aina meni kehut muille vaikka luulin, että olin tehnyt hyvää työtä. Oli aivan sellainen fiilis, että muiden itsetuntoa yritettiin pönkittää mahdollisimman paljon, että ne onnistuisi. No, nyt on porukka vaihtunut ja reenaaminen maistuu taas yhtä hyvin. Luulin, että nyt unohtaisin arvostamisen pelaajana, mut nyt pari viimeistä peliä on tuntunut taas paskalta. Reenaan ihan sairaasti ja yritän kehittyä koko ajan. Sitten se fiilis menee pelissä. Lajia harrastavat tietävät miltä tuntuu, kun ei saa passia. Junnu aikoina en ollut hyvä lyömään, mutta nyt tilanne on onneks parantunut, enää ei tule sellaista paniikkia, jos passi ei oo kohdillaan ja yritän parhaimpani. En tiiä onko tää vielä jotain alkujännitystä meidän passarilta, sillä meidän yhteistyö on ollut vasta pari kk. Reeneissä kyllä saan passia mutta en pelissä. Tänäänkin sain oikeesti viisi passia neljään erään. Miten siinä sitten motivoidut, kun valmentajatkaan eivät sano passarille siitä?

Lisäksi tuntuu, että en saa tarpeeksi arvostusta mun kavereilta. Tai siis mun ”motto” on, että kohtele muita kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan. Oon luonteeltani ystävällinen ja haluan miellyttää ystäviäni. Jos joku pyytää mua tekemään jotain, esim. laittamaan hiukset, kun mennään baariin, niin ei mua haittaa, se on oikeesti tosi kivaa! =) Mä tykkään myös huomioida mun kavereita, siten että ne ei sitä ite pyydä. Musta olis tosi mukavaa ja ihanaa, että mun kaverit tekis mulle kanssa niin, ettei tarvis aina olla kysymässä, että voitko laittaa mun tukan yms. En tiiä oonko väärässä, mutta musta tuntuu, että mä annan mun ystäville paljon enemmän kuin mitä mä saan niiltä. Ehkä tässäkin on takana se, että mä luulen et mun ystävät jättää mut, ja sen takia yritän miellyttää niitä (ehkä liikaakin?). Se ehkä mua pelottaa eniten. Tiiän kyllä, että niin ei tuu koskaan tapahtumaan, mutta siltä tuntuu.

Lukiossa ja ammattikorkeakoulussa on nyt onneks helpottanu vähän, mutta en silti ole kauheen itsevarma. Vaikeinta on baareissa ja bileissä käyminen.  Kun on aina ollut porukan isokokoisin ja akneihoinen, ei siinä paljoa mitään kontakteja vastakkaisen sukupuolen kanssa ole ollut. Jos porukassa on jätkiä, oon aina se hiljasin ja huomaamattomin, se joka on hieman syrjemmässä ja tarkkailee tilannetta. Lisäksi kaikki mun kaverit on tajuttoman kauniita, hyvä kroppasia ja joillakin on aivan mahtava asenne elämää kohtaan. Baarissakin aina kun tulee jotain jätkiä jutteleen, vetäydyn taka-alalle ja tyrkytän ja työnnän mun kavereita valokeilaan, yrittäen saada ne näyttämään vielä paremmilta. Sitten jos joku sattuu huomioimaan mut (hyvin harvoin), hämmennyn ihan täysin, enkä tiedä yhtään miten pitäis reagoida, koska mulle on harvoin käynyt niin että jätkät juttelee mulle(en osaa siis reagoida siihen..). Tavallaan tyrmään heti sen ajatuksen, että jotakin kiinnostais mun seura ja mä.

Sekään ei auta, että menin kesän alussa ihastumaan slovenialaiseen jätkään, joka oli oikeesti renttu ja kusipää. Siinähän se kesä ja koulun alku meni, että tajusin että se vaan käytti mua hyväkseen.  Kaiken huippu on, että koulun alussa ihastuin uuteen oppilaaseen ja nyt päätin, että oon kerrankin rohkea ja tutustun siihen. No kerrotaanko tästä tarinasta se, että ei mennyt niin kuin olisin halunnu. Hyvin humaltoituneet ihmiset + ihastuminen ei ole hyvä yhdistelmä. Tää tarina on tällä hetkellä siinä tilassa, että laitoin txt ko. herralle(olisin halunnu vaan keskustella tapahtuneet asiat halki…), jolta ei oo kuulunut mitään vastausta tähän päivään mennessä.. Jep jep, näen tätä tyyppiä joka päivä koulussa. Oon kussut kaikki mun vähäiset miesjutut!

Mua ahdistaa käydä baareissa sen takia, kun mun kaverit saa kaikki jätkien huomiot ja sitten mä seison taka-alalla näyttäen tyhmältä. Se siinä ahdistaa, että jää yksin. Ei mun kaverit voi sille mitään, että jätkät tulee niille jutteleen. Enkä oo nyt sillai, että kaikkien pitäis tulla jutteleen mulle, ei todellakaan! Muutamana baarikertana on käynyt niin, että oon lähtenyt jo aikasemmin kotiin, kun en oo kehdannu olla siinä tilanteessa kun ollaan tanssilattialla ja mun ystävillä on jotain jätkiä ympärillä ja ne(jätkät) on selvästi kiinnostunut niistä. Jotenkin silloin tuntuu, että oon ”kolmas/viides pyörä” ja että mun kaverit haluaa musta eroon, ku niillä on jätkä siinä ja mä oon yksin. Haluun silloin helpottaa sen kaverin tilannetta, että sen ei tarvii ”huolehtia” musta, että jäänkö yksin jos se on sen jätkän kanssa. Tavallaan teen päätöksen sen kaverin puolesta, vaikka oikeesti mulla ei oo hajuakaan että mitä se kaveri tahtois tehdä. Mut siis kyllä mä siis tykkään käydä baareissa mun ystävien kanssa, on kivaa tanssia ja arvostella muiden vaatevalintoja ja muuten vaan juoruilla.. Ainoastaan tää miesjuttu ahdistaa mua siellä. Tänäänkin jäin kotiin, vaikka oltiin suunniteltu et mennään baariin. Jotenkin vaan tää päivä meni ihan perseelleen ku hävittiin meidän peli päivällä. Ja lisäks mulla on selkä paskana, sitä särkee koko ajan(tekosyitä...)

Oon vaan angstannu kotona mun kämppikselle ja mun toiselle kaverille, kun se tuli yöks ja meidän piti mennä baariin. Olin niille vaan tosi tyly. Ne on molemmat super-kauniita ja jotenkin mua vaan taas ahdisti lähtee sinne baariin. Ne yritti saada mua sinne, pyytivät tosi monta kertaa yms. Silti olin vaan täyskusipää niille. Ennen ku ne lähti, ne kävi molemmat pussaamassa mua poskelle ja sitten ku ne oli lähteny, huomasin että ne oli jättänyt ympäri kämppää lappuja, joissa oli kaikkee tosi kivoja tekstejä <3 Se piristi vähän, mut jotenkin oon ihan maassa. Luulin, että oon päässy tästä(ahdistus) jo eroon, mut tänään tää tuli jotenkin taas pintaan :/ 

Oon miettinyt jo kauan, että mun pitäis puhua tästä (mun itsetunto yms)  mun kämppiksen kanssa, mutta en oo vaan sitten uskaltanut. Itseasiassa tosi kauan. Tuntuu tyhmältä, että tän sanomiseen tarvittiin hävitty peli, univelkaa, koulustressiä ja kipee selkä. Tiedän, että mun ei oikeesti pitäsi välittää siitä mitä muut ajattelee, mutta miten siihen pystyy? Ja miten kasvatat sellaisen itsetuntoa, jolla se ei oo koskaan ollut korkeella? Mulla ei ole mitään tietoa, että millainen se fiilis on! Tää on se mihin oon aina tottunut, muiden varjossa eläminen. Ehkä mä mietin liikaa, mun kaverin sanoen. En tiiä yhtään pysyittekö yhtään kärryillä tän tekstin suhteen ja voi olla että en oo saanut sanottua kaikkee mitä halusin. Mut nyt tuntuu vähän paremmalle, kun sain tästä kerrottua. Ja sori kaverit, älkää ”ampuko”… :)

Ja hei, tein Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori testin (ei, en huvin vuoksi, sisälty oppimispäiväkirjan tekoon..) (http://fi.wikipedia.org/wiki/Myers%E2%80%93Briggsin_tyyppi-indikaattori) ja tulokseni oli ISFP. Tässä vähän tekstiä, että ymmärtää mun persoonaa (pitää muuten aika hyvin paikkansa):

Vaikka ISFP on luonteeltaan sisäänpäinkääntynyt, hän kokeilee rohkeasti kaikkea uutta, kiinnostuu uusista muotivirtauksista ja innostuu uusista harrastuksista, jotka kulloinkin ovat "in". Vetäytyvästä luonteesta huolimatta hän nauttii keskipisteenä olemisesta. ISFP nauttii elämästä tässä ja nyt, ja jos mahdollisuudet kaiken uuden kokemiseen tukahdutetaan, hän ahdistuu ajatuksesta. Kanssaihmisiä kohtaan ISFP kohtelee hienotunteisesti. Häntä ei häiritse, jos joku on eri mieltä asioista kuin hän. ISFP:tä ajaa kilpailuvietti, jolle häviäminen on vaikeaa. Lisäksi hän tuntee vetoa riskinottamiseen. Spontaanista laadusta johtuen ISFP:llä saattaa olla vaikeuksia keskittyä opiskeluun tai työhönsä, koska arvostaa kokemuksia ja niistä saatuja tuntemuksia. Tunteet voivat vaihdella laidasta toiseen. Innostus voi vaihtua tylsyydeksi tuossa tuokiossa, mikä vaati kärsivällisyyttä kanssaihmisiltä.

ISFPs tend to be quiet and introverted with strong feelings of empathy for others. ISFPs are creative and sensitive, dislike strict regimens and routines and prefer visuals and art to facts and figures. Kindness and service are common virtues of an ISFP.

Lauma lisääntyy

Lulun sielunkumppani!! Olen iloinen että Lulu toi mustavalkoisen kumppaninsa näytille ensin minulle,
sillä olen hyvin suvaitsevainen  kaikenlaisten partnerien suhteen. Nyt toinen osapuoli tosin maukuu
oven takana ja haluaa sisälle. Sitoutuminen sucks.. 

Tirolilaismöngerrystä

Tosi moni ystävä ja sukulainen on kysynyt, että miten sä pärjäät noinkin huonolla kielitaidolla itävaltalaisessa perheessä. Eli siis luottamus on ollut kova. Oon lukenut saksaa yläasteen ja lukion, ja kirjoittanut siitä vahvan C:n toissakeväänä. Eli siis mikään mestari en kielessä ikinä ole ollut, ja kokeet ja läksyt on tehty toisella kädellä. En ollut kielen kanssa tekemisissä vuoteen, ja tänne tulin kertaamatta kieltä lähes ollenkaan. Ihan aluksi en ymmärtänyt kielestä yhtään mitään, varsinkin kun perheen isä puhuu ihan hirvittävää tirolilaista saksaa. Samoin perheen 8v pojalla on downin syndrooma, ja puhe on siksi hyvinkin epäselvää välillä, mutta onneksi perheen vanhemmat puhuvat ihan kohtalaista englantia, ja välillä me toimitaankin niin, että mä saatan kysyä jotain asiaa englanniks, ja ne vastaa mulle saksaks, koska sanavarasto niillä on hieman kehno. Tai mulla on mielestäni keskivertoa vahvempi englanti, niin on oikeesti välillä pakko jotain asiaa englanniksi selvittää, kun se tuntuu vain helpommalta. Mutta onneksi mun perhe on tosi ymmärtäväinen ja puhuu englantia  aina tarvittaessa!

Kuitenkin pikkuhiljaa on tullut se fiilis, että noi helposti on alkanut käyttää englantia mun kanssa vähän liikaakin, ja musta olis tosi makeeta, jos pikkuhiljaa pystyis alkaa puhumaan pelkkää saksaa. Sillä oikeesti mitä enemmän sitä puhuu, sitä enemmän oppii. Perheen poikaakin alkaa vähitellen ymmärtämään (välillä sen vanhemmatkaan ei ymmärrä sitä!!), tai kun esim. apfen tarkoittaa kämpfen ja ielen tarkoittaa spielen, niin vähemmästäkin sekaisin menee. Kuitenkin asiaa helpottaa se, että poika käyttää aika paljon samoja sanoja, ja nykyään sujuu multa leikkiminenkin ihan mallikkaasti. Hetki kesti tajuta, et huuto ACK! tarkoittaa Jack Sparrow-legoukkoa, mutta nykyään on jo hauskaa.

Oon oikeesti kyllä todella ylpeä, etten päästänyt itseäni helpolla ja mennyt englanninkieliseen maahan. Tai se olis tuntunut siltä, että olis mennyt suomea puhuvaan perheeseen. Samoin on kyllä ihan kiva juttu, ettei suomalaisia au paireja ole lähimaillakaan! Tai saa ottaa yhteyttä jos on!! Meinaa tää kielikylpy puree jo nyt niin lujaa, että jestas sentään, tai alussa en ymmärtänyt yhtään mitään ja nyt jo tosi paljon. Niin ei käy niille auppareille jotka puhuu pelkkää suomea ja englantia ja on koko ajan suomalaisten kanssa! Kun vapuksi palaan kotiin, seuraava projektini on parantaa lukioranskaa. Sit puhuisin sujuvasti viittä kieltä! Matka on tosin pitkä....Mut opiskelkaa kieliä ja käyttäkää niitä! Kaikki osaa englantia tässä maailmassa. Ja mitä enemmän sanoo väärin, sitä enemmän oppii. Nolot tilanteet ei oo niin vaarallisia!

Pikaruokaa

Oon tehnyt ihan huippulöydön! Eli siis kyseessä on salaattimainen kasvi, Feldsalat, eli Valerianella locusta eli Corn salad eli Vuonankaali. Kesti hetki löytää netistä, mistä on oikeasti kyse. Suomessa Vuonankaalia kasvaa luonnonvaraisena vain Ahvenanmaalla ja lounaisella rannikolla. Vuonankaali sisältää  runsaasti A- ja C-vitamiinia sekä rautaa, sekä sitä on viljelty jo antiikin Rooman aikoihin. Mutta siis maku on super, tein ihan nopean lounaan vuonankaalipäärynäsalaatin, ja vähän tortellineja, mut tosi hyvää! Siis suosittelen lämpimästi vaikka itse kasvattamaan, vuonankaali on tosi hyvää, maku on sellainen mieto ja pähkinäinen! Pesee lehtisalaatit mennen tullen! 

Hyvää huomenta!

En ole ehkä ikinä nauranut niin paljon yksin kun tänään, kun perheen pullukka labbisvanhus aamulenkillä keksi oivan tavan mennä rinteitä alas, ja samalla hoitaa aamupesun kostealla nurmikolla :--D Kuva on hyvin huonolaatuinen, kiitos antiikkisen puhelimeni, mutta...

Unelmahäät osa 1

Koska olen nyt Madden kihlauksesta melkein toipunut, puran turhautumistani ja päätin alkaa suunnittelemaan omia häitäni. Älköö pelätkö kuitenkaan, olen häitäni prosessoinut jo monta vuotta, ja tämä ei tarkoita että haluaisin (nyt) naimisiin mennä, vaan TÄÄ ON NIIN KIVAA MIETTIÄ NÄITÄ JUTTUJA! Rakastan häitä! Trilogiani alkaa tunnelmallisista loppukesän hyvin hyvin simppeleistä häistä maalla. Pahoittelen, jos trilogiat leviävät käsiin. 

From Style Me Pretty inspirations

It's Friday!

Joo ei kyllä mulle, tai on ihan viikonpäivät sekasin täällä. Perhe lähti viikonloppulomalle ennen turistikautta, ja mä jäin tänne elukoiden kanssa. Mun mielestä ihan hyvä diili, nää on kuitenkin mulle ns. työpäiviä.  Oon nyt ollut yksin 3 minuuttia ja juuri kaatui ensimmäiset kukkaruukut. Blue ryntäs pihalla ollessaan kissan perään ja se on niin typerä ja iso eläin, niin se ei tajua että pitäisi olla hieman varovaisempi, varsinkin kun on hihnassa kiinni. Samalla kaatui myös puutarhapöytä ja kaksi tuolia. Toinen koira vaan päätti rynnätä mahdollisimman nopeasti piiloon, ettei varmasti saisi vahingossa haukkuja. Perheen kissa on myös tuonut partnerinsa viikonloppukylään, kun mama ja papa ei nää. Eli siis täällä elelen nyt sunnuntai-iltaan asti pienen eläinperheeni kanssa, ja toivon, ettei lauma enää paljoa lisääntyisi. Ja koska ajattelin pitää tänään ranskisbileet itteni kanssa, ja Rebecca Black ei innosta, eikä perjantai, niin..  

Förlovningen!

Ihania uutisia! Paras ystäväni  Madeleine Thérèse Amelie Josephine eli tuttavammin  Madde päätti vihdoinkin kihlautua ihanan liikemiehen,  Chris O'Neillin kanssa. Olin tietenkin salaa haaveillut, että tämä hyvin karismaattinen ja rikas naistenmies olisi myös päätynyt minunkin petiini, mutta olen tietenkin hyvin iloinen Madden puolesta, sillä hehän ovat jo muutaman vuoden seurustelleet. No, miten Maddea kosittiin? Se kuulemma jääköön Ruotsin hovin sisälle ainakin toistaiseksi. Chris oli kuitenkin isä-Kallelta luvan hyvin perinteiseen tapaan kysynyt, ja itse kosinta oli ollut hyvinkin romanttinen. Chris ei ollut kuitenkaan aivan varma, mitä Madde vastaisi tärkeään kysymykseen, ja totesi olevansa hyvin huojentunut, kun oli lopulta kuullut myöntävän vastauksen.  Häitä juhlittanee ensi kesänä.  Tavoitteekseni olen asettanut kaason aseman, sillä olisin todellakin yhtä hyvä ja tiukkakroppainen kaaso kuten Pippa Middleton. Pippaan palaan kuitenkin myöhemmin. 

Kuitenkin, kuka tämä hieman kyseenalaisen maineen omaava herrasmies on? Chrisin äiti, Eva O'Neill on ollut naimisissa hekumalliset neljä kertaa. Eikä Chris äidistään paljoa eroa, ainakaan suhteiden määrässä. Yhteinen tekijä äidillä ja pojalla on se, että myös äiti Evakin sekaantui aikoinaan kuninkaalliseen vereen, sillä hänen väitettiin viettävän aikaa itse prinssi Charlesin kanssa. Kyseenalaistan siten Chrisin sopivuuden Madden aviomieheksi.  Chris on seurustellut alusvaatemallien kanssa, ja päässyt vanhempiensa rahoilla huippuyliopistoihin, kuten St. Galleniin. Chris on kuitenkin KTM from New York Columbia Business School  (vs uni turku lol) ja siten toiminut NY:in rahoitusfirmojen viidakossa. Omaisuuden määrää ei olla noteerattu julkisuudessa, mutta se kuitenki Daily Mailin mukaan on miljoonia. Näiden kuvien myötä ehdotan kuitenkin Chrisille, että Madde on liian vakiintuva, sekä vakavasti otettava nainen. Kuninkaaliisista ei noin vain voi erota. Siksipä kerron näin julkisesti, että parisängyssäni on hädän tullen paikka tälle finanssiurokselle.  Chris kuitenkin pitää laskettelusta, niin uskon, että rauhalliset Serfaus-Fissin rinteet saisi hieman sauvoihinkin vipinää. Ei mulla muuta love u Chris ja grattis! 

Med lyxigt Foto av världsberömda modefotografen Patrick Demarchelier via Aftonbladet

Arbeiten, arbeitet, arbeitete, hat gearbeitet...

Mitä mä täällä teen? Nyt sen kerron. Eli siis mulla on vapaapäivä maanantaisin ja tiistaisin joulukuuhun saakka, ja siitä lähtien yks ns. virallinen vapaapäivä, ja sitten vapaa-aikaa silloin tällöin. Syynä tähän on ihan vaan se, että mun perhe omistaa ravintoloita, ja ne on koko ajan töissä. Saan kyllä ihan kunnon korvaukset tästä lystistä, esim. viikon päästä sunnuntaina pääsen viikoksi lomailemaan (+ kielikurssia)  Kitzbüheliin! Nyt vaan pitää reissailla ihan sikana ennen joulukuuta niin sitten voi tyytyväisenä ja rahattomana viettää talven täällä. Mutta siis, mun päivä sujuu jotenkuten näin:

10  tai joskus 10.30 (suom. 10.31...) Keittiön ja yläkerran imurointi + lattian pesu. Aluksi suhtauduin tähän vähän varauksella, et eihän nyt näin usein tarvi imuroida. Niin kyllä muuten tarvii. Nää kaks pientä ihanaa lasta kyllä hoitaa tän sotkemisen ihan hienosti 24 tunnin ajassa. 

Sitten hengailen joko 1,5 v tytön kanssa tai täytän tiskikonetta tai jotain. Kerran viikossa myös toistan siivouskäsittelyt portaille ja eteiselle.

12.30 8v tulee koulusta, ja tällöin me yleensä myös syödään. Yleensä koko perhe syö yhdessä lounaan, tai sitten mennään lounaalle johonkin noiden ravintolaan. 

n. klo 13-13.30 lounas on syöty. Sitten yleensä mennään pihalle 8v:n kanssa leikkimään tai katsomaan eläimiä. God bless the countryside, oikeesti maailman paras tekeminen lapsille. 8v vois tuijottaa monta tuntia hevosia ja laamoja. Joskus leikitään myös sisällä tai luetaan kirjaa. 

about 14-14.30 Kehtaan yleensä lähteä tauolle. Oikeesti voisin lähteä varmaan aikaisemminkin, mutta mun mary poppins-silmät ei oo vielä tarpeeksi tilannetajuisia, että uskaltaisin kyseisen toiminnon tehdä. Tässä välissä käyn lenkillä tai hakemassa suklaata, tai sitten istuskelen koneella tai lasillisella ja kakunpalasella. Kiitän Itävaltaa myös maailman parhaista leivonnaisvalikoimasta. Hiiilihydraatit ja kovat rasvat kunniaan. 

Sitten jos noi on illat töissä, niin joskus seiskan maissa otan haltuuni virallisen valvojan roolin, ja alan vahtimaan itkuhälytintä. Ja sitten laitan 8v:n myös usein nukkumaan, johon saa varata sen puoli tuntia. Heppu on maailman taitaviin välttelemään mm. hampaidenpesua. Onneks oon kattonu paljon Supernannya televisiosta, niin tiedän miten tilanteissa tulee toimia :>  Mutta siis toi äiti yleensä laitta Leonardon nukkumaan. Voisin mennä itkuhälyttimen kanssa myös mun omaan huoneeseeni vaikka  nukkumaan, mutta mun mielestä on kiva olla tuolla yläkerrassa koirien kanssa, käyttää jääkaappia sillain vapaasti ja kattoo mieletöntä maksukanavien maratonia. Yleensä toi äiti tulee joskus 21 aikoihin töistä, viikonloppuisin jopa joskus keskiyön pintoihin. Joku ehkä sanoisi tähän, että mitä vittua, mutta  mua se ei haittaa. No, mä kuitenkin valvoisin ja silti tykkään jääkaapista niin paljon, että ihan mielelläni hänen läheisyydessään olen. Ja kuitenkin tää on mun oma valinta, koska voisin mennä nukkumaankin. Mut siis tälläsiä mun päivät on! 

Oppimispäiväkirja..

Ei ota valmistuakseen ei. Johdannon oon saanut kirjoitettua, mutta en sitten sitä yhdeksää tekstisivua, ja huomenna olisi palautus! Mikä siinä on, ettei näitä hommia saa tehtyä ajoissa? Aina sitä päättää kurssin alkaessa, että nyt mä hoidan tehtävät ajoissa ja hyvin. Lukiosta päästyäni (ihme että edes pääsin..) päätin, että nyt ammattikorkeakoulussa pyrin olemaan järjestelmällisempi ja teen tehtävät ajoissa, luen enemmän, opiskelen enemmän.. NOOOT! Sama meno jatkui ensimmäisen vuoden ja nyt toisena vuotenakin. En edes saa tehtyä ruotsin tehtäviä valmiiksi, vaikka rakastan ruotsia yli kaiken. Miksei sitä koskaan opi? Aina tulee kauhee stressi, kun on hommat myöhässä ja tehtäviä tulee koko ajan lisää. Meillä alkaa johtovuorot parin viikon päästä, eikä olla paskaakaan suunniteltu. Miksi pitää tehdä kaikki aina niin vaikeasti?

Klo 3:08

Päivän mietelause

Kateus

Oon tässä miettinyt että, että oon ihan jumalattoman vanha. Tai mitä oon oikeasti elämässäni saavuttanut, on öö... äidinkielen laudatur, yliopistopaikka alalle jonne en ehkä halua, 10 kilon painonlisäys puolessa vuodessa, ja huippuhetkenä kriminologian tentin vitonen (GOD I'm so proud!). Silloin ymmärsin, että  rikollisuuden tutkimus on minua varten... En sitten kyllä muuta. Tai kaikki mun elämän sellaset suuret hetket liittyy jotenkin opiskeluun, rikosoikeuteen tai syömiseen. Tai jos olisin noudattanut samaa käyrää kun kaikki "normaalit" iässäni olevat henkilöt, valmistuisin parin kolmen vuoden kuluttua. Menisin naimisiin ja saisin lapsia. Mulla sama kohtalo on näkyvissä joskus kun olen 40. Tai mikä ihme meni siihen naiseen joka oli ihan tosi hyvä lukiossa, yliopistossa hä? Nyt lojun vaan jossain super G:n (Sanni: nyt puhun laskettelusta, en siitä tietystä kehon osasta=) kotiseuduilla ja mietin, miten hvyin muilla menee. 

Oon kuitenkin ehkä maailman kateellisin ihminen. Tai kulutan n. 80 % ajastani murehtimiseen ja muiden luksuselämän pohtimiseen. Silloin kun en ole kateellinen, käytän saman prosenttiosuuden syömiseen, kuten esim. jotkut v**** antiloopit. Tai vasta viime aikoina oon oppinut olematta aivan kaikelle kateellinen. Tai ainakin uskottelen itselleni niin. Oikeesti mua risoo ihan sairaasti se, jos joku ehtii mun edelle tai on parempi jossain. Toisaalta, kun on kateellinen, saa myös ehkä jotain joskus aikaan. 

On siinä sitten se toinen puolikin. Jos joku tekee jonkun asian paremmin kuin minä, niin silloin yleensä luovutan ja alan syömään. Läheisteni mielestä my issues ovat lähestulkoon sietämättömiä välillä. Ymmärrän kyllä, miltä tuntuu asua jatkuvasti täykkäreiden Edie Brittin kanssa saman katon alla. Toisaalta, tällänen mä oon aina ollut. 

Oikeasti mä oon myös todella ylpeä muiden ihmisten saavutuksista. Tai mä oon ihan tosi ylpeä mun ihanista ja lahjakkaista siskoista, jotka tekee kaiken vaan niin törkeen hyvin. Paitsi välillä. Ja mä oon tosi ylpee myös  mun mielettömän rakkaasta poikaystävästä. Ja itseasiassa oon myös helvetin kateellinen. Mä vaan vihaan sitä, että joku pääsee Turun kauppatieteelliseen vaan trolololololooo-lukemisella, samalla lukumäärällä, minkä mä luen yhteen tenttiin ja saan ykkösen. 

Kateelliset ihmiset on ihan kauheita. Toistaiseksi en kuitenkaan polta teidän taloja, kuten rakas Edie. Ärsyttää silti ihan pirusti. Ei vaan, ehkä tää on vaan mun tapa välittää (itsestäni?)

Paluu takaisin arkeen

Voi luoja. Siis olisi ehkä pitänyt tehdä niitä kouluhommia silloin lomalla, koska nyt ne kasaantuu niskaan. Olis ehkä kannattanut kattoo sitä omaa kalenteriaan ja tutkia milloin on tehtävien palautukset.. Henkilöstöhallinnon oppimispäiväkirja pitäis palauttaa perjantaina ja eilen aloitin tekemään.. Esimieshaastattelukin pitäisi tehdä. Se nyt onneksi järjestyy huomenna. Eihän tää olis homma eikä mikään, mutta torstaiksi pitäisi olla kaksi pientä ryhmätyötä tehtynä ja huomenna on opiskelijabileet.. Voi morjes. Ehkä tää tästä! :P 

Kesä!

Ihan tosi muikeeta, koko viikoksi luvattu 15-20 °c, siitä olen hyvinkin iloinen. Täällä syksy tuntu paljon helpommalta kun Suomessa, ei oo tullut vieläkään mun jokavuotista traditiota eli syysväsymystä. No, ehkä se vielä ehtii. Nyt on alkanut ilmenemään myös hieman hassuja juttuja, jotka ärsyttää. Onneksi Au pair-opas tämän minulle jo etukäteen kertoi, mutta silti kismittää pari juttua aika paljon. Ei tosiaankaan liikaa,  mutta vähän.

1. Ärsyttää kun joku naapuri perusti ponilaitumen etupihan pienelle nurmiläntille. Ne ponit on sellasia villihevosen näköisiä, ei rakenteellisesti mitään  huippuyksilöitä. Mutta kuitenkin hevosia. Ponit seisoo siellä pienellä nurmiläntillä 24/7, se alue on täynnä niiden gaggia, ja ainut mitä ne voi syödä, on sellanen lyhyt ruoho, mitä löytyy meikäläisten takapihoilta. Ja ne on aika tehokkaasti myös tallannut sen alueen. Pieni vesiämpäri niillä on. Sitten niiden turkki on tosi kuranen, ja pitkä harja on rastoilla. Kyllä ne ihan terveeltä näyttää ja kaviot hyvässä kunnossa, mutta silti ÄRSYTTÄÄ. Pitäis parempaa huolta ihanista kaviokkaista. 

2. Wtf-moments of the week. Eilen perheeni lähti hyvin iloisesti sukuloimaan ja eläintarhaan. No tosi ok, sain olla yksin, mutta minulle ilmoitettiin siitä n. 5 min etukäteen, jolloin myös kysyttiin, et onko ok, jos kokkaan itelleni. Olis tehny mieli sanoo et ei, teillä ei oo mitään kaapissa paitsi lihaa ja perunaa ääliöt. Mut oli kuitenkin kivaa, otin aurinkoa ja istuin kotona. Ja palkka juoksi. Tänään taas kello oli 20 yli 12 päivällä. Makoilin vielä sängyssä, koska olin nukkunut nautittavan ylipitkät yöunet. No, perheen isä tulee avaimella sisään, ja kysyy, et lähdetkö syömään ravintolaan, ja samalla haetaan perheen poika koulusta. No. Sanoin et hehe ei oo ees housuja jalassa vielä, niin sit isu sano että ok, tuun vartin päästä sit uudestaan hakemaan. Sitten meninkin pihalle odottelemaan, ja auto saapui minua hakemaan puolen tunnin päästä, ja muu perhe olikin jo syönyt. Wtf. Tai siis häh. Söin sit yksin. Outoo. Nyt tuntuu kyl siltä, et mä teen koko ajan jotani väärin ja oon tiellä.

3. v******* tää lihan määrä. Oikeesti mun maha ei pysty sulattaan enempää leipää ja lihaa. Perheen vihannekset viikonlopun yli on ollu yks mandariini ja perunoita. Trolololooo....

Mut siis ei ärsytä se, et mul on monta tuotantokautta täykkäreitä täällä, aurinko paistaa ja kuvaa on! Mut siis vaan ärsyttää  hyvin paljon monet asiat. 

.

Ei mulla muuta. Tää kuva tiivistää hyvin tän päivän pärinät. 

Vihaan

Siis mä suunnattomasti vihaan sitä, kun tuun aamulla väsyneenä ja ärtyneenä yläkertaan, ja mua on vastassa tällänen  naama. Joka v**** kerta: 

Monnista tosin pidän suunnattomasti.

Ihana syysilta!

Voi että täällä on niin kaunista aina iltasin! Tai aurinko laskee vuorten taa ja tuulee tosi paljon, ja sit on ihan parasta kun on pihalla ja kaikkia eläimiä tulee vastaan. Tänään oltiin valtavan vauvan, Blue 3v-tanskandogin kanssa ulkoilemassa. Se on tosi kiltti ja hyvä taluttaa, mut jeesus sentään kun se on aika aktiivinen, niin kun se kerran riuhtasee, niin kyl on menoo. No vähän koulimista niin kyllä se siitä. Ihana hauva!