Lapsista

Niin. Lapset. Tätä tekstiä lukiessanne huomioikaa bitte, että kärsin tällä hetkellä premenstruaalisyndroomasta, joten en pysty suhtautumaan tällä hetkellä mihinkään kovin neutraalisti. 

On olemassa niitä ihmisiä, jotka syntyvät äideiksi, ja rakastavat lapsia yli kaiken, ja on niitä, jotka.... no, lapset menettelee, ja ne tulee jos on tullakseen. En henkilökohtaisesti usko, että kukaan synnynnäisesti vihaa lapsia, koska lapsiin suhtautuminen johtuu niin paljon elämäntilanteesta ja kokemuksista. Olen itse aina luullut, että pidän jonkin verran lapsista, ja no, lapset eivät ikinä pidä minusta, ja olen melko huono niiden kanssa. Eli siis olen aina vankasti kuulunut tähän ööö lapsia?-luokkaanm jolla on paljon traumoja lapsien kanssa olemisesta. Ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen jotenkin lapsista ruvennut pitämään, en tosin vieraiden lapsista, vaan lähinnä joistain omista serkuista ja poikaystävän siskon lapsista. 

No siis vaikka rakastan yli kaiken näitä mun Itävallan lapsia, kelkkani suunta on silti nyt alkanut pahasti kääntymään poispäin äidiksi tulemisesta. Tai kun on katsellut tätä näiden arkea, tuntuu siltä, että kaikki samat asiat vaan pyörii paikallaan. Leluja lattialla, aina joku katastrofi tapahtuu jossakin, lasit kaatuilee, ruokaa lattialla, joku oksentaa, kaatuu portaissa, murjottaa, itkee, huutaa, kiusaa toista... Ja joka päivä ihan sama kiertokulku. Ja nyt en puhu vaan lapsista, vaan myös vanhemmista. Tai ikinä ei tapahdu mitään uutta! Tai tuntuisi ihan hullulta, että nyt joutuisin tähän samaan arkeen sopeutumaan, ja elämään seuraavat 20 vuotta siinä hyvässä lykyssä. Konkreettinen esimerkki tästä on se, että perheen äiti ei ole ikinä käynyt Zürichissä. Vähän sama olisi muuttanut Parkanoon 15 vuotta sitten, eikä olisi ikinä käynyt Helsingissä.

Toinen asia, josta en pidä lapsissa, on se, miten aina mukamas toimin niiden kanssa väärin. Mielestäni olen lasten kanssa melko hyvä, sellainen napakka ja tilannetajuinen, mutta kuitenkin rakastava kurinpitäjä. Mutta silti jotenkin tuntuu, että ratkaisut lasten kanssa aina on jollain tavalla vääriä. Olen kuitenkin tajunnut, että näen asiat välillä melko eri tavalla, kun esim. tään perheen vanhemmat. Tai on vaikea löytää selläistä yhteistä punaista lankaa, miten asiat ratkaistaan. Tai esim. aamulla 8v yritti antaa 1,5 v:lle karkkia, johon mä sanoin sitten, että ei saa. Sitten 8 v tietenkin huutaa isälle, että yhyyyyy voiko 1,5v:lle antaa karkkia, kun häntä kiellettiin se tekemästä. Sitten isä tulee, ja sanoo, että tottakai, kuka sua muka kielsi, ja sitten tietysti 8 v osoittaa mua ja isä hymyilee sillain ymmärtäväisen v***uilevasti. Vaikka mä tietenkin sopeudun näiden kasvatuskäytäntöihin, ja teen asiat samalla tavalla, miten vanhemmatkin, niin toi tilanne oli just hyvä esimerkki siitä, miten mun lapsitraumat syntyy. Tai jos tilanne olisi edennyt siten, että 8 v olisi ollut vaan että ok, en anna karkkia, kaikki olisi ollut hyvin. Uskaltaisin jopa väittää, että ne ihmiset, jotka eivät niinkään koe lapsia tulevaisuudenhaaveena, on kokenut samanlaisia tilanteita, tai myös meidän lapsettomien ja (myös) työsuhteessa olevien mielipideitä ja tilanteenratkaisuja olisi joskus hyvä kunnioittaa edes jollain tasolla. Toisaalta, jos mulla olisi omia lapsia, luultavasti seivästäisin ne ihmiset, jotka neuvoisivat mun lasta radikaalisti eri tavalla.

Tällä hetkellä en tosiaan halua lapsia, en ole valmis äidiksi, en todellakaan ainakaan seuraavaan 20 vuoteen (huom. liiotteluvara.) Enkä todellakaan tuomitse ketään lapsellista ihmistä tällä tekstillä, oikeasti pidän kovasti lapsista, ja ne kuuluvat mulle vasta jonnekin vuosikymmenten päähän. Haluaisin vaan tietää, että onko paikallaanoleva ja välillä hirveä arki sen arvoista. Jos joku sen mulle joskus onnistuu todistamaan, ehkä silloin kelkkani taas kääntyy toiseen suuntaan. 

Itsetunto

Mä oon yrittänyt olla vahva, mut nyt jotenki tuntuu, että alkaa homma kaatumaan. En tiiä pitäiskö tätä julkaista täällä, mut en tiiä miten muuten saisin tän sanottua ihmisille, sillä nyt mun täytyy saada muutos tähän(omaan elämääni). Yrittäessäni tehdä tota oppimispäiväkirjaa, luin että hyvä johtaminen lähtee hyvästä itsensä johtamisesta ja hyvä itsensä johtaminen lähtee taas siitä, että tuntee itsensä (tietää missä on hyvä, mitä pitäisi kehittää yms). Samaten hyvä johtaja on itsevarma. Ja nyt mä puhun mun itsevarmuudesta. 

En tiiä millasena ihmiset ja mun kaverit on nähnyt mut, mutta mulla on oikeesti tosi heikko itsetunto. Nyt kun koulu alkoi taas ja muutettua Seinäjoelle, oon yrittäny tulla itsevarmemmaksi, mut se on oikeesti tosi tosi vaikeeta. En tiiä johtuuko se siitä, että mun heikko itsetunto on jo lähtösin ala-asteelta. Siellä olin aina pisin, tytöistä ja pojista, joten sitä kautta tunsin itseni jo ”oudoksi”.  Se että kävi koulun pienellä paikkakunnalla ja kaikki tunsi sut ala-asteelta lähtien, ei auttanu asiaa, vaan päässä soi ne kaikki asiat mitä sulle on tapahtunut. Yläasteella oli ehkä jo vähän helpompaa, mut ärrä-vika piti mun itsetunnon edelleen alhaalla.

Rakastan lentopalloa yli kaiken ja haluisin vaan reenata sitä koko ajan. Mutta jotenkin siinä myös mun alhainen itsetunto vaikuttaa. Junnu ajoilla yritin olla tosi hyvä, käydä reeneissä paljon, pitää oma asenne kohdillaan ja yritin tehdä parhaimpani. Reenasin ja pelasin saman porukan kanssa monta vuotta. Aina tuntui, että muut sai valmentajan huomion(kehut). Tuntui, että mua ei koskaan kehuttu, vaan aina meni kehut muille vaikka luulin, että olin tehnyt hyvää työtä. Oli aivan sellainen fiilis, että muiden itsetuntoa yritettiin pönkittää mahdollisimman paljon, että ne onnistuisi. No, nyt on porukka vaihtunut ja reenaaminen maistuu taas yhtä hyvin. Luulin, että nyt unohtaisin arvostamisen pelaajana, mut nyt pari viimeistä peliä on tuntunut taas paskalta. Reenaan ihan sairaasti ja yritän kehittyä koko ajan. Sitten se fiilis menee pelissä. Lajia harrastavat tietävät miltä tuntuu, kun ei saa passia. Junnu aikoina en ollut hyvä lyömään, mutta nyt tilanne on onneks parantunut, enää ei tule sellaista paniikkia, jos passi ei oo kohdillaan ja yritän parhaimpani. En tiiä onko tää vielä jotain alkujännitystä meidän passarilta, sillä meidän yhteistyö on ollut vasta pari kk. Reeneissä kyllä saan passia mutta en pelissä. Tänäänkin sain oikeesti viisi passia neljään erään. Miten siinä sitten motivoidut, kun valmentajatkaan eivät sano passarille siitä?

Lisäksi tuntuu, että en saa tarpeeksi arvostusta mun kavereilta. Tai siis mun ”motto” on, että kohtele muita kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan. Oon luonteeltani ystävällinen ja haluan miellyttää ystäviäni. Jos joku pyytää mua tekemään jotain, esim. laittamaan hiukset, kun mennään baariin, niin ei mua haittaa, se on oikeesti tosi kivaa! =) Mä tykkään myös huomioida mun kavereita, siten että ne ei sitä ite pyydä. Musta olis tosi mukavaa ja ihanaa, että mun kaverit tekis mulle kanssa niin, ettei tarvis aina olla kysymässä, että voitko laittaa mun tukan yms. En tiiä oonko väärässä, mutta musta tuntuu, että mä annan mun ystäville paljon enemmän kuin mitä mä saan niiltä. Ehkä tässäkin on takana se, että mä luulen et mun ystävät jättää mut, ja sen takia yritän miellyttää niitä (ehkä liikaakin?). Se ehkä mua pelottaa eniten. Tiiän kyllä, että niin ei tuu koskaan tapahtumaan, mutta siltä tuntuu.

Lukiossa ja ammattikorkeakoulussa on nyt onneks helpottanu vähän, mutta en silti ole kauheen itsevarma. Vaikeinta on baareissa ja bileissä käyminen.  Kun on aina ollut porukan isokokoisin ja akneihoinen, ei siinä paljoa mitään kontakteja vastakkaisen sukupuolen kanssa ole ollut. Jos porukassa on jätkiä, oon aina se hiljasin ja huomaamattomin, se joka on hieman syrjemmässä ja tarkkailee tilannetta. Lisäksi kaikki mun kaverit on tajuttoman kauniita, hyvä kroppasia ja joillakin on aivan mahtava asenne elämää kohtaan. Baarissakin aina kun tulee jotain jätkiä jutteleen, vetäydyn taka-alalle ja tyrkytän ja työnnän mun kavereita valokeilaan, yrittäen saada ne näyttämään vielä paremmilta. Sitten jos joku sattuu huomioimaan mut (hyvin harvoin), hämmennyn ihan täysin, enkä tiedä yhtään miten pitäis reagoida, koska mulle on harvoin käynyt niin että jätkät juttelee mulle(en osaa siis reagoida siihen..). Tavallaan tyrmään heti sen ajatuksen, että jotakin kiinnostais mun seura ja mä.

Sekään ei auta, että menin kesän alussa ihastumaan slovenialaiseen jätkään, joka oli oikeesti renttu ja kusipää. Siinähän se kesä ja koulun alku meni, että tajusin että se vaan käytti mua hyväkseen.  Kaiken huippu on, että koulun alussa ihastuin uuteen oppilaaseen ja nyt päätin, että oon kerrankin rohkea ja tutustun siihen. No kerrotaanko tästä tarinasta se, että ei mennyt niin kuin olisin halunnu. Hyvin humaltoituneet ihmiset + ihastuminen ei ole hyvä yhdistelmä. Tää tarina on tällä hetkellä siinä tilassa, että laitoin txt ko. herralle(olisin halunnu vaan keskustella tapahtuneet asiat halki…), jolta ei oo kuulunut mitään vastausta tähän päivään mennessä.. Jep jep, näen tätä tyyppiä joka päivä koulussa. Oon kussut kaikki mun vähäiset miesjutut!

Mua ahdistaa käydä baareissa sen takia, kun mun kaverit saa kaikki jätkien huomiot ja sitten mä seison taka-alalla näyttäen tyhmältä. Se siinä ahdistaa, että jää yksin. Ei mun kaverit voi sille mitään, että jätkät tulee niille jutteleen. Enkä oo nyt sillai, että kaikkien pitäis tulla jutteleen mulle, ei todellakaan! Muutamana baarikertana on käynyt niin, että oon lähtenyt jo aikasemmin kotiin, kun en oo kehdannu olla siinä tilanteessa kun ollaan tanssilattialla ja mun ystävillä on jotain jätkiä ympärillä ja ne(jätkät) on selvästi kiinnostunut niistä. Jotenkin silloin tuntuu, että oon ”kolmas/viides pyörä” ja että mun kaverit haluaa musta eroon, ku niillä on jätkä siinä ja mä oon yksin. Haluun silloin helpottaa sen kaverin tilannetta, että sen ei tarvii ”huolehtia” musta, että jäänkö yksin jos se on sen jätkän kanssa. Tavallaan teen päätöksen sen kaverin puolesta, vaikka oikeesti mulla ei oo hajuakaan että mitä se kaveri tahtois tehdä. Mut siis kyllä mä siis tykkään käydä baareissa mun ystävien kanssa, on kivaa tanssia ja arvostella muiden vaatevalintoja ja muuten vaan juoruilla.. Ainoastaan tää miesjuttu ahdistaa mua siellä. Tänäänkin jäin kotiin, vaikka oltiin suunniteltu et mennään baariin. Jotenkin vaan tää päivä meni ihan perseelleen ku hävittiin meidän peli päivällä. Ja lisäks mulla on selkä paskana, sitä särkee koko ajan(tekosyitä...)

Oon vaan angstannu kotona mun kämppikselle ja mun toiselle kaverille, kun se tuli yöks ja meidän piti mennä baariin. Olin niille vaan tosi tyly. Ne on molemmat super-kauniita ja jotenkin mua vaan taas ahdisti lähtee sinne baariin. Ne yritti saada mua sinne, pyytivät tosi monta kertaa yms. Silti olin vaan täyskusipää niille. Ennen ku ne lähti, ne kävi molemmat pussaamassa mua poskelle ja sitten ku ne oli lähteny, huomasin että ne oli jättänyt ympäri kämppää lappuja, joissa oli kaikkee tosi kivoja tekstejä <3 Se piristi vähän, mut jotenkin oon ihan maassa. Luulin, että oon päässy tästä(ahdistus) jo eroon, mut tänään tää tuli jotenkin taas pintaan :/ 

Oon miettinyt jo kauan, että mun pitäis puhua tästä (mun itsetunto yms)  mun kämppiksen kanssa, mutta en oo vaan sitten uskaltanut. Itseasiassa tosi kauan. Tuntuu tyhmältä, että tän sanomiseen tarvittiin hävitty peli, univelkaa, koulustressiä ja kipee selkä. Tiedän, että mun ei oikeesti pitäsi välittää siitä mitä muut ajattelee, mutta miten siihen pystyy? Ja miten kasvatat sellaisen itsetuntoa, jolla se ei oo koskaan ollut korkeella? Mulla ei ole mitään tietoa, että millainen se fiilis on! Tää on se mihin oon aina tottunut, muiden varjossa eläminen. Ehkä mä mietin liikaa, mun kaverin sanoen. En tiiä yhtään pysyittekö yhtään kärryillä tän tekstin suhteen ja voi olla että en oo saanut sanottua kaikkee mitä halusin. Mut nyt tuntuu vähän paremmalle, kun sain tästä kerrottua. Ja sori kaverit, älkää ”ampuko”… :)

Ja hei, tein Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori testin (ei, en huvin vuoksi, sisälty oppimispäiväkirjan tekoon..) (http://fi.wikipedia.org/wiki/Myers%E2%80%93Briggsin_tyyppi-indikaattori) ja tulokseni oli ISFP. Tässä vähän tekstiä, että ymmärtää mun persoonaa (pitää muuten aika hyvin paikkansa):

Vaikka ISFP on luonteeltaan sisäänpäinkääntynyt, hän kokeilee rohkeasti kaikkea uutta, kiinnostuu uusista muotivirtauksista ja innostuu uusista harrastuksista, jotka kulloinkin ovat "in". Vetäytyvästä luonteesta huolimatta hän nauttii keskipisteenä olemisesta. ISFP nauttii elämästä tässä ja nyt, ja jos mahdollisuudet kaiken uuden kokemiseen tukahdutetaan, hän ahdistuu ajatuksesta. Kanssaihmisiä kohtaan ISFP kohtelee hienotunteisesti. Häntä ei häiritse, jos joku on eri mieltä asioista kuin hän. ISFP:tä ajaa kilpailuvietti, jolle häviäminen on vaikeaa. Lisäksi hän tuntee vetoa riskinottamiseen. Spontaanista laadusta johtuen ISFP:llä saattaa olla vaikeuksia keskittyä opiskeluun tai työhönsä, koska arvostaa kokemuksia ja niistä saatuja tuntemuksia. Tunteet voivat vaihdella laidasta toiseen. Innostus voi vaihtua tylsyydeksi tuossa tuokiossa, mikä vaati kärsivällisyyttä kanssaihmisiltä.

ISFPs tend to be quiet and introverted with strong feelings of empathy for others. ISFPs are creative and sensitive, dislike strict regimens and routines and prefer visuals and art to facts and figures. Kindness and service are common virtues of an ISFP.