Komentelua

Olen nyt jo pian 2 kuukauden ajan seurannut lapsiperheen elämää eri näkökulmasta. On ollut kyllä ihan uskomatonta, miten toi 1,5 vuotias kasvaa niin mahdotonta kyytiä, tai jotenkin se ymmärtää paljon enemmän asioita, ja todellakin, se osaa myös vaatia asioita paljon tehokkaammin. Kun tulin tänne, se osasi vaan sanoa mama. Nyt, mama kuuluu vaan silloin, kun Lucy haluaa jotain. Nyt kahden viikon sisään mukaan on tullut myös this. Eli Tirolissa puhutaan saksaa todella murtaen, ja murteeseen kuuluu  englannin sanoja, ei kuitenkaan mitään oikeaa englantia, vaan tosi sillain oudosti väännettyä (hyvin vanhaa alkuperää), ja siis this on yksi niistä. Kesti 1,5 kk tajuta tämä asia. Leonardo sanoo esimerkiksi välillä "sie said" (hän sanoo/i). Mutta siis uskokaa, ei tätä kieltä silti yhtään ymmärrä. Kamalaa möngerrystä, vähän kuin Skånessa. Mutta siis nyt Lucy osaa myös sanoa this, kun halutaan jotain tiettyä juttua. Mun mielestä on hassua, että ensimmäiset sanat mitä Lucy muodostaa, on ne sanat, joilla vaaditaan tai komennellaan. 

Leonardo on taas jo komentelun maailmanmestari. Herra on tosi kovapäinen, ja haluaa aina tahtonsa läpi. Mukaan on tietysti tullut myös Lucyn komentelu, sillä tottakai Leonardo on todella mustasukkainen perheen nuorimmaiselle, joka on kaikkien lellikki. Lucy ei saa koskea mihinkään Leonardon tavaroihin, ja nyt Leonardoa on alkanut ärsyttää suuresti, kun Lucy ei syö kunnolla, ja vaan leikkii välillä lautasella ja ruoalla. Parasta tässä on se, että Leonardo on ruoan suhteen tosi nirso, mutta tottakai herralla on varaa muita komennella :-) Leonardo siis komentaa Lucya ruokapöydässä, neiiiin Lucy neiiiin, ich bin buuse ( böse=suom. vihainen.) Jotenkin kaikin puolin hauskaa, me yritetään olla vanhempien kanssa nauramatta, ja sanoa, että me kyllä sillain pidetään Lucy "kurissa", mutta..... siis tilanne on tosi huvittava kaikin puolin. Mä haluisin saada jonkun psykologisen selityksen sille, että miksi lapset oppivat komentelemisen ja manipuloimisen taidon noin nopeasti. Miksi niistä kasvaa noin kieroja jo pienessä iässä? 

H*******************v****************p***********

Niin siis kaikki on taas ihan ketuillaan. Tai pahinta tässä on, että mitään pahaa ei ole edes tapahtunut, on vaan tosi huono fiilis kaikesta. Tai tuntuu, että seinät kaatuu päälle ja mikään ei mene oikein. Tai mä oon oikeesti hommannut itteni Tiibetiin, mitään poispääsyä ei ole, ei yhtään ihmistä missään, vain p***aa ruokaa kaapit täynnä, lihaa, lihaa, vuoria, lihaa, siis tuun hulluks. Tai en vaan voi ymmärtää, että miten kukaan voi syödä tällästä ruokaa. Tai ok, mä myönnän että olen hieman hifistelijä ruoan suhteen, ja elän paljon kasvisruoalla, mut mä mielummin jätän syömättä kun meen syömään pari vaaleaa leipää kinkulla. Eli siis syön kerran päivässä lämpimän ruoan, ja sitten napsin jotain hedelmiä. Tai kun nää syö vaan virallisesti kunnolla lounaan, tänäänkin tosin ravintolassa, mutta silti. Ja sitten illalla jotain pienempää suolasta, yleensä leipää, jokus jotain piirakkaa tai jotain. Mut siis oikeasti, alan kasvattaan itse jotain salaattia huoneessani. Ja mulla ei todellakaan oo munaa sanoa, että helvetti mä en voi syödä tätä teidän ruokaa, multa tippuu hiukset päästä ja lihon 20 kiloa vappuun mennessä. Ja siis ruoka on kuitenkin ihan tosi hyvää, ainakin usein. Mutta tätä ruokaa ei ole vain luotu mun ruoansulatusjärjestelmälle ja hermoille. 

Tuntuu vaan, että oon tehnyt jokaisen valinnan elämässäni väärin. Tällä hetkellä talvi täällä tuntuu maailman suurimmalta virheeltä, en saa tästä oikein mitään irti paitsi kielitaito tietysti karttuu. Joka päivä ihan sama kaava, 8v:n kanssa ihan samat tappelunaiheet, imurointia, koneella istumista. Tottakai on niitä hyviäkin päiviä, ja loistaviä päiviä, mutta silti tuntuu että olis tehnyt tätä jo 4 vuotta putkeen. Tai parhaat päivät täällä on ollu ehdottomasti ne, kun en ole kotona ollut ollenkaan. Olen siis mielummin palloillut yksin Eurooppaa junalla läpi kun ollut mun perheen kanssa. Ja mun perhe on oikeesti tosi kiva, kaikki on tosi ihania ja ystävällisiä. Eikä mulla ole edes minkäänlainen koti-ikävä.  Mutta mikä silti mättää?? En vaan ymmärrä. Poikaystäväni totesi vaan tilanteeseen että olen nirso ja mun pitäisi opetella sopeutumaan tilanteisiin. No, ehkä on näinkin, ja mut on todella helppo saada ärsyyntyneeksi.

Mutta silti joku palanen nyt puuttuu. Toivottavasti se löytyisi niinku v***n nopeasti, koska mä oikeesti alan pian olla tosi vihanen ja väsynyt. Ei tarvinnut olla kuin 3 päivää Sveitsin ja Ranskan tourin jälkeen kotona, ja nyt jo tekis mieli no en sano edes mitä tekisi mieli tehdä. Onneksi perheen äiti ehdotti, että pitäisin viikon loman ennen joulua. Tällä hetkellä se kuulostaisi kyllä tosi hyvältä, että voisin vähän matkustella. Suomeen tulemisen olen kyllä melko varmuudella jo hylännyt, koska. No, sitä samaa se sielläkin on. Balkan houkuttaisi. Täytyy nyt katsoa ja täytyy pysytellä visusti raiteilla, tai muuten käy kaikille huonosti. I love my life I love my life. Ehkä 30 vuoden päästä olisin tyytyväineen? 

Kateus

Oon tässä miettinyt että, että oon ihan jumalattoman vanha. Tai mitä oon oikeasti elämässäni saavuttanut, on öö... äidinkielen laudatur, yliopistopaikka alalle jonne en ehkä halua, 10 kilon painonlisäys puolessa vuodessa, ja huippuhetkenä kriminologian tentin vitonen (GOD I'm so proud!). Silloin ymmärsin, että  rikollisuuden tutkimus on minua varten... En sitten kyllä muuta. Tai kaikki mun elämän sellaset suuret hetket liittyy jotenkin opiskeluun, rikosoikeuteen tai syömiseen. Tai jos olisin noudattanut samaa käyrää kun kaikki "normaalit" iässäni olevat henkilöt, valmistuisin parin kolmen vuoden kuluttua. Menisin naimisiin ja saisin lapsia. Mulla sama kohtalo on näkyvissä joskus kun olen 40. Tai mikä ihme meni siihen naiseen joka oli ihan tosi hyvä lukiossa, yliopistossa hä? Nyt lojun vaan jossain super G:n (Sanni: nyt puhun laskettelusta, en siitä tietystä kehon osasta=) kotiseuduilla ja mietin, miten hvyin muilla menee. 

Oon kuitenkin ehkä maailman kateellisin ihminen. Tai kulutan n. 80 % ajastani murehtimiseen ja muiden luksuselämän pohtimiseen. Silloin kun en ole kateellinen, käytän saman prosenttiosuuden syömiseen, kuten esim. jotkut v**** antiloopit. Tai vasta viime aikoina oon oppinut olematta aivan kaikelle kateellinen. Tai ainakin uskottelen itselleni niin. Oikeesti mua risoo ihan sairaasti se, jos joku ehtii mun edelle tai on parempi jossain. Toisaalta, kun on kateellinen, saa myös ehkä jotain joskus aikaan. 

On siinä sitten se toinen puolikin. Jos joku tekee jonkun asian paremmin kuin minä, niin silloin yleensä luovutan ja alan syömään. Läheisteni mielestä my issues ovat lähestulkoon sietämättömiä välillä. Ymmärrän kyllä, miltä tuntuu asua jatkuvasti täykkäreiden Edie Brittin kanssa saman katon alla. Toisaalta, tällänen mä oon aina ollut. 

Oikeasti mä oon myös todella ylpeä muiden ihmisten saavutuksista. Tai mä oon ihan tosi ylpeä mun ihanista ja lahjakkaista siskoista, jotka tekee kaiken vaan niin törkeen hyvin. Paitsi välillä. Ja mä oon tosi ylpee myös  mun mielettömän rakkaasta poikaystävästä. Ja itseasiassa oon myös helvetin kateellinen. Mä vaan vihaan sitä, että joku pääsee Turun kauppatieteelliseen vaan trolololololooo-lukemisella, samalla lukumäärällä, minkä mä luen yhteen tenttiin ja saan ykkösen. 

Kateelliset ihmiset on ihan kauheita. Toistaiseksi en kuitenkaan polta teidän taloja, kuten rakas Edie. Ärsyttää silti ihan pirusti. Ei vaan, ehkä tää on vaan mun tapa välittää (itsestäni?)