Lapsista

Niin. Lapset. Tätä tekstiä lukiessanne huomioikaa bitte, että kärsin tällä hetkellä premenstruaalisyndroomasta, joten en pysty suhtautumaan tällä hetkellä mihinkään kovin neutraalisti. 

On olemassa niitä ihmisiä, jotka syntyvät äideiksi, ja rakastavat lapsia yli kaiken, ja on niitä, jotka.... no, lapset menettelee, ja ne tulee jos on tullakseen. En henkilökohtaisesti usko, että kukaan synnynnäisesti vihaa lapsia, koska lapsiin suhtautuminen johtuu niin paljon elämäntilanteesta ja kokemuksista. Olen itse aina luullut, että pidän jonkin verran lapsista, ja no, lapset eivät ikinä pidä minusta, ja olen melko huono niiden kanssa. Eli siis olen aina vankasti kuulunut tähän ööö lapsia?-luokkaanm jolla on paljon traumoja lapsien kanssa olemisesta. Ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen jotenkin lapsista ruvennut pitämään, en tosin vieraiden lapsista, vaan lähinnä joistain omista serkuista ja poikaystävän siskon lapsista. 

No siis vaikka rakastan yli kaiken näitä mun Itävallan lapsia, kelkkani suunta on silti nyt alkanut pahasti kääntymään poispäin äidiksi tulemisesta. Tai kun on katsellut tätä näiden arkea, tuntuu siltä, että kaikki samat asiat vaan pyörii paikallaan. Leluja lattialla, aina joku katastrofi tapahtuu jossakin, lasit kaatuilee, ruokaa lattialla, joku oksentaa, kaatuu portaissa, murjottaa, itkee, huutaa, kiusaa toista... Ja joka päivä ihan sama kiertokulku. Ja nyt en puhu vaan lapsista, vaan myös vanhemmista. Tai ikinä ei tapahdu mitään uutta! Tai tuntuisi ihan hullulta, että nyt joutuisin tähän samaan arkeen sopeutumaan, ja elämään seuraavat 20 vuotta siinä hyvässä lykyssä. Konkreettinen esimerkki tästä on se, että perheen äiti ei ole ikinä käynyt Zürichissä. Vähän sama olisi muuttanut Parkanoon 15 vuotta sitten, eikä olisi ikinä käynyt Helsingissä.

Toinen asia, josta en pidä lapsissa, on se, miten aina mukamas toimin niiden kanssa väärin. Mielestäni olen lasten kanssa melko hyvä, sellainen napakka ja tilannetajuinen, mutta kuitenkin rakastava kurinpitäjä. Mutta silti jotenkin tuntuu, että ratkaisut lasten kanssa aina on jollain tavalla vääriä. Olen kuitenkin tajunnut, että näen asiat välillä melko eri tavalla, kun esim. tään perheen vanhemmat. Tai on vaikea löytää selläistä yhteistä punaista lankaa, miten asiat ratkaistaan. Tai esim. aamulla 8v yritti antaa 1,5 v:lle karkkia, johon mä sanoin sitten, että ei saa. Sitten 8 v tietenkin huutaa isälle, että yhyyyyy voiko 1,5v:lle antaa karkkia, kun häntä kiellettiin se tekemästä. Sitten isä tulee, ja sanoo, että tottakai, kuka sua muka kielsi, ja sitten tietysti 8 v osoittaa mua ja isä hymyilee sillain ymmärtäväisen v***uilevasti. Vaikka mä tietenkin sopeudun näiden kasvatuskäytäntöihin, ja teen asiat samalla tavalla, miten vanhemmatkin, niin toi tilanne oli just hyvä esimerkki siitä, miten mun lapsitraumat syntyy. Tai jos tilanne olisi edennyt siten, että 8 v olisi ollut vaan että ok, en anna karkkia, kaikki olisi ollut hyvin. Uskaltaisin jopa väittää, että ne ihmiset, jotka eivät niinkään koe lapsia tulevaisuudenhaaveena, on kokenut samanlaisia tilanteita, tai myös meidän lapsettomien ja (myös) työsuhteessa olevien mielipideitä ja tilanteenratkaisuja olisi joskus hyvä kunnioittaa edes jollain tasolla. Toisaalta, jos mulla olisi omia lapsia, luultavasti seivästäisin ne ihmiset, jotka neuvoisivat mun lasta radikaalisti eri tavalla.

Tällä hetkellä en tosiaan halua lapsia, en ole valmis äidiksi, en todellakaan ainakaan seuraavaan 20 vuoteen (huom. liiotteluvara.) Enkä todellakaan tuomitse ketään lapsellista ihmistä tällä tekstillä, oikeasti pidän kovasti lapsista, ja ne kuuluvat mulle vasta jonnekin vuosikymmenten päähän. Haluaisin vaan tietää, että onko paikallaanoleva ja välillä hirveä arki sen arvoista. Jos joku sen mulle joskus onnistuu todistamaan, ehkä silloin kelkkani taas kääntyy toiseen suuntaan.