trolololoo

Eli siis mua oltiin jo peloteltu monta viikkoa sillä, että jossain vaiheessa mun pitää vaihtaa huonetta tonne perheen isän äidin puolelle (nää asuu samassa talossa, mut tiukasti eri puolilla, mummo on kuulemma perheen äidin mukaan hieman sekaisin, eikä halua että lapset käy sen puolella usein.) Ja siis syy jäi (yllätys) myöskin hieman epäselväksi, kun hienosti tätä kieltä ymmärrän, niin mun ymmärryksen mukaan mun ja perheen vanhimman pojan (joka asuu muualla) huoneet jotenkin yhdistetään, ja sinne tulis asumaan joku työntekijä. Mut ei morjens tää uus huone on ihan kauhee, siis en edes pysty linkittämään tästä kuvaa. Siis ehkä mauttomuuden huippu, suoraan joltain 80 luvulta, kaikki huonekalut ihan hirveitä, vähän kaappitilaa, vähän tilaa ylipäätänsä. JA nettikin toimii vaan yhdellä palkilla, eli siis... itkettää. Ja nää on tälläsiä asioita mistä ei sillain voi valittaa. Paitsi nettiyhteys. Vaatii vähän totuttelua, rakastin mun vanhaa huonetta, isot kaapit ja hyvä sänky. 

Tänään oltiin taas noiden ravintolassa syömässä päivällä, ja se oli ihan täynnä porukkaa!! Ja kyllä vähän hävetti, tai kun noilla oli uusi kokki töissä, niin ruoassa kesti hirveen kauan ja se ei ollut kovin hyvää. Mutta Leonardo veti kyllä päivän pohjat, se istui baaritiskillä ja rämpläs iskänsä puhelinta, missä on paljon kuvia, kaikkea vauvakuvista humalakuviin ja niin... siis ihan kaikkea. No, sitten siihen tuli seurue maksamaan, ja Leonardo tietty alko esittelemään kaikkia otoksia sille seurueelle, yritin olla sillain, hei Leonardo katotaan kuvia yhdessä, niin sit tuli kuva missä gorilla näytti keskisormea, ja sit se vaan näytti eka sitä kuvaa niille asiakkaille, ja oli sillain hahahaha kattokaa, ja sit ne nauro ne asiakkaat, sit tuli kuva mis perheen iskä oli rannalla kalja kädessä typerä ilme naamalla (tässä vaihessa muakin nauratti vaikka en olis saanu nauraa), ja tottakai Leonardo näytti senkin kuvan niille asiakkaille. Sit se vielä molempien kuvien kohdalla se kysy isältään jotain tyyliin "apina?" "Turkista?" Iskä ei kovin paljon tästä tilanteesta tykännyt, oli ihan pinna kireenä, olisin mäkin ollu, hienosti tuli nolattua, mutta mä nauroin mielessäni. Ja uskokaa tai älkää, vaikka yritin kaikkeni, että olisin tämän tilanteen estänyt, en onnistunut, Leonardon tottelutaidot on välillä hieman hukassa.  Näin viihdytät asiakkaita näyttämällä noloja kuvia ravintolan omistajasta.

Ps. Elämä alkaa voittaa täälläkin, lunta sataa vähän koko ajan ja kaupassa on ihmisiä, jee jee! En usko kuitenkaan elämään ennen kun kuulen jotain muuta kieltä kun saksaa täällä. 

Komentelua

Olen nyt jo pian 2 kuukauden ajan seurannut lapsiperheen elämää eri näkökulmasta. On ollut kyllä ihan uskomatonta, miten toi 1,5 vuotias kasvaa niin mahdotonta kyytiä, tai jotenkin se ymmärtää paljon enemmän asioita, ja todellakin, se osaa myös vaatia asioita paljon tehokkaammin. Kun tulin tänne, se osasi vaan sanoa mama. Nyt, mama kuuluu vaan silloin, kun Lucy haluaa jotain. Nyt kahden viikon sisään mukaan on tullut myös this. Eli Tirolissa puhutaan saksaa todella murtaen, ja murteeseen kuuluu  englannin sanoja, ei kuitenkaan mitään oikeaa englantia, vaan tosi sillain oudosti väännettyä (hyvin vanhaa alkuperää), ja siis this on yksi niistä. Kesti 1,5 kk tajuta tämä asia. Leonardo sanoo esimerkiksi välillä "sie said" (hän sanoo/i). Mutta siis uskokaa, ei tätä kieltä silti yhtään ymmärrä. Kamalaa möngerrystä, vähän kuin Skånessa. Mutta siis nyt Lucy osaa myös sanoa this, kun halutaan jotain tiettyä juttua. Mun mielestä on hassua, että ensimmäiset sanat mitä Lucy muodostaa, on ne sanat, joilla vaaditaan tai komennellaan. 

Leonardo on taas jo komentelun maailmanmestari. Herra on tosi kovapäinen, ja haluaa aina tahtonsa läpi. Mukaan on tietysti tullut myös Lucyn komentelu, sillä tottakai Leonardo on todella mustasukkainen perheen nuorimmaiselle, joka on kaikkien lellikki. Lucy ei saa koskea mihinkään Leonardon tavaroihin, ja nyt Leonardoa on alkanut ärsyttää suuresti, kun Lucy ei syö kunnolla, ja vaan leikkii välillä lautasella ja ruoalla. Parasta tässä on se, että Leonardo on ruoan suhteen tosi nirso, mutta tottakai herralla on varaa muita komennella :-) Leonardo siis komentaa Lucya ruokapöydässä, neiiiin Lucy neiiiin, ich bin buuse ( böse=suom. vihainen.) Jotenkin kaikin puolin hauskaa, me yritetään olla vanhempien kanssa nauramatta, ja sanoa, että me kyllä sillain pidetään Lucy "kurissa", mutta..... siis tilanne on tosi huvittava kaikin puolin. Mä haluisin saada jonkun psykologisen selityksen sille, että miksi lapset oppivat komentelemisen ja manipuloimisen taidon noin nopeasti. Miksi niistä kasvaa noin kieroja jo pienessä iässä? 

Lapsista

Niin. Lapset. Tätä tekstiä lukiessanne huomioikaa bitte, että kärsin tällä hetkellä premenstruaalisyndroomasta, joten en pysty suhtautumaan tällä hetkellä mihinkään kovin neutraalisti. 

On olemassa niitä ihmisiä, jotka syntyvät äideiksi, ja rakastavat lapsia yli kaiken, ja on niitä, jotka.... no, lapset menettelee, ja ne tulee jos on tullakseen. En henkilökohtaisesti usko, että kukaan synnynnäisesti vihaa lapsia, koska lapsiin suhtautuminen johtuu niin paljon elämäntilanteesta ja kokemuksista. Olen itse aina luullut, että pidän jonkin verran lapsista, ja no, lapset eivät ikinä pidä minusta, ja olen melko huono niiden kanssa. Eli siis olen aina vankasti kuulunut tähän ööö lapsia?-luokkaanm jolla on paljon traumoja lapsien kanssa olemisesta. Ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen jotenkin lapsista ruvennut pitämään, en tosin vieraiden lapsista, vaan lähinnä joistain omista serkuista ja poikaystävän siskon lapsista. 

No siis vaikka rakastan yli kaiken näitä mun Itävallan lapsia, kelkkani suunta on silti nyt alkanut pahasti kääntymään poispäin äidiksi tulemisesta. Tai kun on katsellut tätä näiden arkea, tuntuu siltä, että kaikki samat asiat vaan pyörii paikallaan. Leluja lattialla, aina joku katastrofi tapahtuu jossakin, lasit kaatuilee, ruokaa lattialla, joku oksentaa, kaatuu portaissa, murjottaa, itkee, huutaa, kiusaa toista... Ja joka päivä ihan sama kiertokulku. Ja nyt en puhu vaan lapsista, vaan myös vanhemmista. Tai ikinä ei tapahdu mitään uutta! Tai tuntuisi ihan hullulta, että nyt joutuisin tähän samaan arkeen sopeutumaan, ja elämään seuraavat 20 vuotta siinä hyvässä lykyssä. Konkreettinen esimerkki tästä on se, että perheen äiti ei ole ikinä käynyt Zürichissä. Vähän sama olisi muuttanut Parkanoon 15 vuotta sitten, eikä olisi ikinä käynyt Helsingissä.

Toinen asia, josta en pidä lapsissa, on se, miten aina mukamas toimin niiden kanssa väärin. Mielestäni olen lasten kanssa melko hyvä, sellainen napakka ja tilannetajuinen, mutta kuitenkin rakastava kurinpitäjä. Mutta silti jotenkin tuntuu, että ratkaisut lasten kanssa aina on jollain tavalla vääriä. Olen kuitenkin tajunnut, että näen asiat välillä melko eri tavalla, kun esim. tään perheen vanhemmat. Tai on vaikea löytää selläistä yhteistä punaista lankaa, miten asiat ratkaistaan. Tai esim. aamulla 8v yritti antaa 1,5 v:lle karkkia, johon mä sanoin sitten, että ei saa. Sitten 8 v tietenkin huutaa isälle, että yhyyyyy voiko 1,5v:lle antaa karkkia, kun häntä kiellettiin se tekemästä. Sitten isä tulee, ja sanoo, että tottakai, kuka sua muka kielsi, ja sitten tietysti 8 v osoittaa mua ja isä hymyilee sillain ymmärtäväisen v***uilevasti. Vaikka mä tietenkin sopeudun näiden kasvatuskäytäntöihin, ja teen asiat samalla tavalla, miten vanhemmatkin, niin toi tilanne oli just hyvä esimerkki siitä, miten mun lapsitraumat syntyy. Tai jos tilanne olisi edennyt siten, että 8 v olisi ollut vaan että ok, en anna karkkia, kaikki olisi ollut hyvin. Uskaltaisin jopa väittää, että ne ihmiset, jotka eivät niinkään koe lapsia tulevaisuudenhaaveena, on kokenut samanlaisia tilanteita, tai myös meidän lapsettomien ja (myös) työsuhteessa olevien mielipideitä ja tilanteenratkaisuja olisi joskus hyvä kunnioittaa edes jollain tasolla. Toisaalta, jos mulla olisi omia lapsia, luultavasti seivästäisin ne ihmiset, jotka neuvoisivat mun lasta radikaalisti eri tavalla.

Tällä hetkellä en tosiaan halua lapsia, en ole valmis äidiksi, en todellakaan ainakaan seuraavaan 20 vuoteen (huom. liiotteluvara.) Enkä todellakaan tuomitse ketään lapsellista ihmistä tällä tekstillä, oikeasti pidän kovasti lapsista, ja ne kuuluvat mulle vasta jonnekin vuosikymmenten päähän. Haluaisin vaan tietää, että onko paikallaanoleva ja välillä hirveä arki sen arvoista. Jos joku sen mulle joskus onnistuu todistamaan, ehkä silloin kelkkani taas kääntyy toiseen suuntaan. 

Näitä päiviä

Nukuin aamulla pommiin. Noilla vanhemmilla on ollut nyt pari päivää ihme rähinää, joka on ollut vähän hassua kun kaikki on ollut aika vaisuja. No tänään se sama jatkui, toi äiti on ollut tosi hiljanen, ja kun se on sanonut jotain, se on ollut sillain vähän äkänen, ja oon siks ollut pari päivää ihan p* jäykkänä, ja tuntuu, että oon tehnyt kaiken ihan väärin. Tai mua ärsyttää kyllä toi isä välillä, se vaan tulee valmiiseen ruokapöytään ja sit lähtee meneen. Tai toi äiti tekee tässä perheessä melkein kaiken. Toivottavasti tätä mun tekstiä ei voi saksantaa google translatella :> 

Ja koko päivän lapset on tapellu, 8v oli kotona, 1,5v itkenyt ja pisteenä i:n päälle tuli tälläinen mielenkiintoinen tilanne: Mä silitin keittiössä vaatteita, äiti laitto ruokaa, 8v tanssi ja laulo yhen dvd:n tahdissa. Kyseinen dvd tekee mut hulluks, se sisältää sellasia idiootteja saksankielisiä lastenlauluja, missä sellanen keski-ikänen mies yrittää olla hauska. 1,5v leikki oven edessä, ja isä päättää mennä röökille pihalle, missä on myös perheen tanskandoggi. No, isä myös päästää tanskandogin vapaaks, ja sehän ryntää ihan täysiä sisälle ja kaataa 1,5v:n oikein kunnolla, ja kun nyt ei puhuta mistään pienestä koirasta, ja tilanne oli tosi vaarallinen. No onneks mitään pahempaa ei käynyt. Äiti tietysti räjähti ihan täysin, mä olisin lukinnu sen miehen sinne pihalle ja jättäny sinne vähäks aikaa. Mutta siis tällästä, onneks sentään lounas oli ihan sairaan hyvää, äiti teki wieninleikkeitä ihan ite, siis oli ihan mielettömän hyvää. Mutta ihan sairaan rasvasta. Ja onneks tän perheen vanhin poika on kotona, se on niin välitön ja ystävällinen, et se tällähetkellä on ainut, joka jaksaa olla ilonen.. Mä oon ollu vaan hiljaa ja silittäny tänäänkin 3h. Meditointisilityksen takia oon nyt ihan hyvällä tuulella.

Alkufiiliksiä... after two weeks

Huhhei! Kaksi viikkoa on jo kulunut, aika on mennyt toisaalta tosi nopeesti, mutta taas toiseelta tosi hitaasti, tai jotenkin tuntuu, että olisin ollut täällä pidempään mitä oon oikeesti ollu. Mut toisaalta hyvä niin, perhe on tuntunut tosi ihanalta, ja ne on ottanut mut tosi hyvin vastaan, samoin kun lapsetkin, jotka on tosi herttaisia ja ymmärtäväisiä. Kaikin puolin kaikki on mennyt tosi hyvin, paremmin kun olisin ikinä luullut. Ja aluksi stressasin myös sitä, että miten nopeesti perheen arkeen sopeutuu, mutta hyvin se sujui. Ei kestäny kun viikko. Vielä on tietty sellasia juttuja, että öö en oo ihan varma, mutta kun tajuaaa, että kaikesta selviää ja tyhmiä kysymyksiä ei oo olemassakaan, niin kyl se siitä. Tai se on tosi vaikeeta tajuta, että mitä oikeesti täytyy tehdä, ja mitä vaaditaan, ja kun kuitenkin haluaisi, että ei anna ihan urpoa vaikutelmaa... Pitää vaan tehdä parhaansa, tai vaikka tässä asuu kotona, niin koko ajan pitää muistuttaa että come on, mä oon töissä, mä oon vastuullinen aikuinen, vaikka välillä tekis mieli heittää hanskat tiskiin ja lähteä kaljalle. Varsinkin kun ei ymmärrä mitään, tuntuu että tekee kaiken väärin, ja lapset vaan kiukuttelee. Mut silti, ne hyvät hetket on niitä palkitsevimpia, sillon ne hankalat jutu kumittuu... siis poistuu mielestä :D Tai kun perheen kanssa pystyy nauramaan, kun Leonardo jumittuu jonnekin kiukuttelemaan, tai puhuu hassuja, tai silloin kun Lucy tanssi lmfao:n tahtiin turvaistuimessa.. Tai koko ajan vaan tapahtuu kaikkee mielettömän kivaa, sellasia arkipäivän asioita, mitkä on oikeesti tosi tärkeitä, vaikka mitään sillain "suurta" ei tapahdukaan. Ja se on ollu ihan mieletöntä, miten nopeesti lapset on sopeutunut tähän elämään, tai Leonardo on koko ajan, et "liebe Roosa", ja halailee ja pussailee, ja pieni Lucykin on ollut tosi rohkea, vaikka äiti ja isä onkin ne tärkeimmät tyypit, tottakai. Mut se on tosi makeeta, miten perhe on ottanut mut niin hyvin vastaan, kertonut selkeästi, että miten meidän perheessä toimitaan ja mitä pitää tehdä, jos Leonardo ei nukahdakaan, silloin pitää sillain supernanny-tyylillä vaan ignoorata koko heppu, ja sitten kun on kuunnellut vartin sitä "Oosa, Oosa"-huutelua alakerrasta, niin kyllä se nukahtaa. Mutta joo, on tässä tajunnut sen, että lasten kanssa on myös tosi rankkaa. Tai en ymmärrä miten tää perhe jaksaa tätä elämää, tai Lucy herää kuudelta, ja vanhemmat on tullut hyvässä lykyssä töistä saman päivän puolella. Toivottavasti musta olis ees vähän apua.. ainakin sillon joulukuussa kun turistit pärähtää tänne! Kolme ravintolaa, lapset, koiria, kissoja... ja kielitaidoton au pair. Party rock!