Huhhei! Kaksi viikkoa on jo kulunut, aika on mennyt toisaalta tosi nopeesti, mutta taas toiseelta tosi hitaasti, tai jotenkin tuntuu, että olisin ollut täällä pidempään mitä oon oikeesti ollu. Mut toisaalta hyvä niin, perhe on tuntunut tosi ihanalta, ja ne on ottanut mut tosi hyvin vastaan, samoin kun lapsetkin, jotka on tosi herttaisia ja ymmärtäväisiä. Kaikin puolin kaikki on mennyt tosi hyvin, paremmin kun olisin ikinä luullut. Ja aluksi stressasin myös sitä, että miten nopeesti perheen arkeen sopeutuu, mutta hyvin se sujui. Ei kestäny kun viikko. Vielä on tietty sellasia juttuja, että öö en oo ihan varma, mutta kun tajuaaa, että kaikesta selviää ja tyhmiä kysymyksiä ei oo olemassakaan, niin kyl se siitä. Tai se on tosi vaikeeta tajuta, että mitä oikeesti täytyy tehdä, ja mitä vaaditaan, ja kun kuitenkin haluaisi, että ei anna ihan urpoa vaikutelmaa... Pitää vaan tehdä parhaansa, tai vaikka tässä asuu kotona, niin koko ajan pitää muistuttaa että come on, mä oon töissä, mä oon vastuullinen aikuinen, vaikka välillä tekis mieli heittää hanskat tiskiin ja lähteä kaljalle. Varsinkin kun ei ymmärrä mitään, tuntuu että tekee kaiken väärin, ja lapset vaan kiukuttelee. Mut silti, ne hyvät hetket on niitä palkitsevimpia, sillon ne hankalat jutu kumittuu... siis poistuu mielestä :D Tai kun perheen kanssa pystyy nauramaan, kun Leonardo jumittuu jonnekin kiukuttelemaan, tai puhuu hassuja, tai silloin kun Lucy tanssi lmfao:n tahtiin turvaistuimessa.. Tai koko ajan vaan tapahtuu kaikkee mielettömän kivaa, sellasia arkipäivän asioita, mitkä on oikeesti tosi tärkeitä, vaikka mitään sillain "suurta" ei tapahdukaan. Ja se on ollu ihan mieletöntä, miten nopeesti lapset on sopeutunut tähän elämään, tai Leonardo on koko ajan, et "liebe Roosa", ja halailee ja pussailee, ja pieni Lucykin on ollut tosi rohkea, vaikka äiti ja isä onkin ne tärkeimmät tyypit, tottakai. Mut se on tosi makeeta, miten perhe on ottanut mut niin hyvin vastaan, kertonut selkeästi, että miten meidän perheessä toimitaan ja mitä pitää tehdä, jos Leonardo ei nukahdakaan, silloin pitää sillain supernanny-tyylillä vaan ignoorata koko heppu, ja sitten kun on kuunnellut vartin sitä "Oosa, Oosa"-huutelua alakerrasta, niin kyllä se nukahtaa. Mutta joo, on tässä tajunnut sen, että lasten kanssa on myös tosi rankkaa. Tai en ymmärrä miten tää perhe jaksaa tätä elämää, tai Lucy herää kuudelta, ja vanhemmat on tullut hyvässä lykyssä töistä saman päivän puolella. Toivottavasti musta olis ees vähän apua.. ainakin sillon joulukuussa kun turistit pärähtää tänne! Kolme ravintolaa, lapset, koiria, kissoja... ja kielitaidoton au pair. Party rock! 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti