Iskuyrityksiä ja uusi työnkuva

Perheen äitini ilmoitti eilen, että tehdään vähän poikkeusjuttuja joulukuussa, koska... no, se haluaa mielummin siivota kun olla lasten kanssa, minkä ymmärrän kyllä ihan hyvin, Lucy on niin monsteri että vähemmästäkin hermot menee. Kaikella rakkaudella. Eli siis nyt loppukuun aikana mun tarvii tulla töihin vasta klo 12.30, tai mun täytyy sillon olla hakemassa Leonardoa koulusta, mikä on tosi jees. Sitten me mennään yhdessä syömään aina noiden ravintolaan, ja... siellä on törkeen kuuma tarjoilija ja muitakin ongelmia. Avaudun näistä myöhemmin. Sitten musta tuntuu että kuulin hieman väärin, eli äiti sanoi myös että mun tarvisi vaan silittää tarvittaessa vaatteet illalla, ja se tekis kaikki loput hommat. Makes no sense, en ymmärrä että onko tämä totta ollenkaan. Eli siis nyt olisin vaan lapsien kanssa iltapäivän + vahdin sitten illalla niitä, eli katon telkkaa/silitän/dataan/nukun. 

No, eilen en kyllä nukkunut illalla ollenkaan, Lucy päätti herätä yhdentoista maissa, ja sitten se ei ees itkeny, se vaan ihan normaalisti tuijotteli, ja oli tosi pirteä, vähän silmät vaan seiso päässä. No, yritin saada sitä sitten takasin nukkumaan, lauloin varmaan tuhat laulua, jopa Bohemian Rhapsodyn (en keksiny enää lastenlauluja) ja ei, hän vaan halusi valvoa ja bilettää. No sitten nukahdin itsekin siinä välissä, ja äiti tuli 12 kotiin, ja otti sit Lucyn. No, Lucy oli sit vielä valvonut 1,5 h sen jälkeenkin, ja sekin oli nukahtanut kesken kaiken. Saamari. 

Niin, ne ravintolaoongelmat. No siis me "joudutaan" syömään nyt siellä melkein joka päivä ennen joulua. Siellä on tosi hauska henkilökuntaa, oon tutustunu sellaseen tarjoilijatyttöön, joka on tosi tosi ihana ja hauska. Ja sitten siellä on se toinen tarjoilija, vanhempi mies, tosi komee.  Se ei tosin oo se ongelma, vaan ongelma on eräs asiakas, Intersportin myyjä, sellanen vähän tatuointeja/lihaksia/ varmaan snoukkaa, on siellä työporukalla aina samaan aikaan syömässä kun mekin. Ja kun täällä kaikki tuntee toisensa, niin ne kaikki intersport-tyypit sit aina vaan jutskaa ton perheen iskän/Leonardon kanssa (kuka nyt Leonardon kanssa ei jutskais...) ja sit se sama kyseinen tatuointiherra aina sit kiusaa lapsia ja naurattaa niitä. Melkein jo niin paljon et mua ärsyttää. No.. sitten tänään sain silmäniskun, ja sitten se sama häiskä tuli kyselemään et mitä teen illalla. Tosi kurja ongelma kaiken kaikkiaan. 

Illalla kuitenkin tänään ajattelin katsoa leffoja ja syödä herkkuja. Nyt kuitenkin olisi vielä edessä se huoneen laitto, tavarat on jo siirretty mutta sit pitäis vielä kylppäri siivota ja pestä pyykkiä. Mun vapaa-aika loppuu kesken, ehkä ihan hyvä etten ehdi tatuointiherran kanssa kaljalle. Ja I love my boyfriend. 

Huonehypetystä

A. kattokaa  mikä näköala!! Oon nyt pari kuukautta tuijottanu naapurin seinää/ kattoa, joten good good.  Kuva on otettu ikkunasta, joten siinä seikkailee joku outo valoilmiö. 

Ps. Ihana sänky!! Muuten sisustus... no, vois tyylikkäämmin voisi asiat tehdä, mut tarpeeks hyvä mulle, perfect, ainakin verrattuna aikaisempiin kokonaisuuksiin!

Nyt sitten vaan... en jaksa siirtää mun kamoja. Tein sen just, nyt onneks välimatkaa on vaan muutama metri mut silti aloittaminen on suurin urakka.

Perheen äiti selitti mulle jotain silityslaudasta yläkerrasta, ja jotain jonkun siirtelystä, ja sanoin vaan et okay, ehkä ymmärsin mistä oli kyse, eli et voisin silittää myös yläkerrassa. Mut.... ei kyl hajuakaan silti Siis au pair vinkki osa 666666, kysy uudestaan josset ymmärrä. Nyt oon taas pulassa kun luulin ymmärtäväni. 

Uusi huone!

Kolmas kerta toden sanoo, eli saan nyt sittenkin vielä uuden huoneen, mikä on VALTAVA, iso parisänky, iso kaappi, oma kylppäri, kylpyamme, ja mikä parasta, täysin oma rauha. Perheen vanhin poika saa tän mun sisustuksen mestariteoksen asuttavakseen, ei tuu ikävä. Parasta on, että tämä tapahtui ilman mun valitusta, kerran vaan sanoin että huoneessani on kylmä. Nää meidän huoneet siis sijaitsee samassa talossa, samassa kerroksessa kun toi perhe, mutta eri puolella. Oon kyllä ehkä maailman onnellisin. 

Lucy alkaa olla tosi pieni monsteri, koko päivän se on vaan vikissy, sillain "das das this this mama mama mä mä", siis oikeasti koko päivän. Nyt sillä on ihme uhmakokeiluvaihe päällä, jos ei saa mitä haluaa, niin hirvee kiukkukohtaus, ja hyvässä lykyssä lentää joku palikka vielä otsaan. Välillä se unohtaa aina et sitä ärsyttää ja jää tanssimaan musiikin tai jonkun mainoslaulun tahtiin, mutta sitten se mä mä mä yhyy-vaihe jatkuu. 

Ja ulkona on taivaallinen keli, aurinko paistaa, puissa lunta, piti lähteä pitkälle lenkille mutta sekin jäi nyt tekemättä kun tuli tämä ihana muutto eteen, sen kyllä hoidan salamannopeasti. Sääennuste tosin näytti, että lauantaina ja sunnuntaina lämpötila kohoaisi jopa yli +5 asteen, toivottavasti ei, nyt on täydellistä. Illalla sitten taas lasten vahtimista ja silitystä ja  miljoona jaksoa täykkäreitä. 

Crazyt bileet eli Leonardon kaverisynttärit

 Siis muistatteko te ne ajat kun pidettiin vielä vanhoja kunnon kaverisynttäreitä? No siis mitä minä muistan, niin ollaan me kyllä ala-asteen bileissä riehuttu, mutta en kyllä muista joukkotappelua tai ihan mieletöntä melua. Vaikka Leonardon synttäreillä oli vain 9 vierasta, niin meno kyllä yltyi niihin mittoihin, että mun teki mieli itkeä, vaikka paljon kestänkin. Mutta Leonardo oli kuitenkin bileisiinsä hyvinkin tyytyväinen, ja sehän oli tärkeintä. Mulle kyllä tulee taas vuoden tauko yli yhdestä ala-asteikäisestä kerrallaan, en vaan kestä kun on se pojat vs. tytöt asetelma, pojat osaa vielä kiljua, kiitos luojalle että se taito katoaa sitten vanhemmalla iällä, ja sitten on coolia juoda liikaa limsaa ja riehua ihan hulluna sokerihumalassa. En pysty tapahtunutta analysoimaan enempää ennen kuin kuuloni on palautunut, mutta tässä muutama kuva juhlallisuuksista.

Leonardon Woody-kakku! Sitä onneksi jäi niin voin syödä sen illalla loppuun. 

Spiderman-laseja, how cool is that!

Aikuisten bileet keittiössä. Tällä perheellä on ihan hurjan kivoja perhetuttuja, jotka aina sillon tällön poikkeilee täällä. Oli muutenkin kiva, et kun vanhempia poikkes käymään kanssa, niin niille tarjottiin kans olutta/muuta ruokaa/ tarjottavaa ym.  Suomessa vaan lapset heitetään synttäreille ja painutaan meneen äkkiä... Toisaaalta kyllä ymmärrän senkin. 

Ja hämsymiesteema jatkuu... haha. 

Ohjelmana synttäreillä oli vaan pullonpyöritys, ja kun pullo osui sinuun, niin piti antaa Leonardolle lahja. Sillain hillitysti vuorollaan. No ei, loppujen lopuks kaikki makas maassa päällekäin ja riehu ja kilju. Sitten toisena ohjelmanumerona oli ilmapallojen heitto tikalla seinästä, ja sitten siellä ilmapallon sisällä oli karkkia, jotka sai sitten kun osui ja pallo rikkoutui. Sekin tosin päättyi väkivaltaisuuksiin. Sitten Leonardon huoneessa soi musa ja diskopallo pyöri, mutta no eihän kukaan tanssinut, vaan kaikki riehu kerrossängyssä, jouduin irrottamaan pari lapsosta toisistaan, koska meinasi käydä huonosti... Jeez sitä energian määrää. Never again, en halua lapsia, en halua alalle jossa on lapsia, enkä vieraile lasten synttäreillä, tuun vaan kylään jos on joku hyvä tyyppi kyseessä. Mutta siis lapsilla oli tosi hauskaa, siinäs painii niin kauan kun ei ketään satu.

Au pair- hakuprosessista

Olen törmännyt muutamaan ihmiseen, jotka ovat joko valmistumassa keväällä tai miettimässä ensi vuottaan, ja he ovat kysyneet, kannattaako lähteä. Ajattelin, että se ehkä muutamaa muutakin kiinnostaisi, joten ajattelin jakaa hieman kokemuksiani itse hakuprosessista, ja siitä, mitä tämä juttu oikeasti on. Itse mietin todella pitkään lähtöä, ja vasta tämän vuoden heinäkuussa? taisin päättää, että syksyllä olen muualla. Mulla oli tosiaan takana vuosi yliopistoelämää, joten suoraan lukion jälkeen en lähtenyt niinkun tosi moni muu tekee.  Halusin vaan pitkän breikin siihen tavalliseen arkeen, ja lisää miettimisaikaa, mitä oikeasti haluan tehdä isona. 

Itse hakuprosessi... No, lähdin itse lopulta Allianssin Nuorisovaihdon kautta, vaikka se hieman turhan paljon maksoikin verrattuna siihen, mitä palvelua sieltä sai, ja esim. Itävallan yhteistyötoimisto heillä olikin sellainen, minne olisi voinut suoraan hakeutua ilmaiseksikin, joten päätös ehkä hieman harmitti. Tietysti tarvittaessa saan suomalaistakin tukea, mutta toisaalta Itävallan toimisto on se, mihin ollaan aluksi hätätapauksessa yhteydessä. Eli siis kannattaa miettiä tarkkaan, onko se monen sadan euron maksu sen arvoista, perheen voi löytää niin monella muullakin tavalla, ehkä jopa paremminkin, ja no.. jos hieman kärjistää, niin on niitä hullujakin perheitä siellä toimistojenkin listoilla, trust me. 

Itse hakuprosessi Allianssin kautta oli melko haastava, tai se johtui kyllä ehkä myöskin minusta. Paperihommat tein melko hitaasti, mutta sitten kuin kaikki meni läpi, niin sain jo samalla hetkellä kiinnostuneen perheen, mikä vaikutti tosi mahtavalta. Jouduin kuitenkin hylkäämään sen perheen ihan kielellisistä syistä, perheen äiti ei osannut puhua melkein yhtään englantia, ja totesin etten pysty niin suureen haasteeseen. Homma toimi siis niin, että mulle tuli perhetarjouksia kahden toimiston kautta (Itävallan toimisto välitti perhetarjoukset Suomen toimistolle ja sitten vasta mulle), joten... homma oli todella hidasta. Siinä vaiheessa aloin tosiaankin miettimään, että oliko tämä järkevää. Tietysti hain Au pairiksi myös siihen aikaan (elo-syyskuussa), ettei perheitä niin paljoa varsinkaan pienessä maassa ollut tarjolla. Sitten sain pari muutakin tarjousta, jotka eivät vaan olleet hyviä, olin välillä hyvinkin hämmentynyt siitä, miten mulle tarjottiin perhettä ilman, että perhe olisi ollut musta kiinnostunut, ja lopulta kävikin ilmi, että he haluavat au pairin pidemmäksi aikaa, niin sitten siinä prosessissa kesti hyvässä lykyssä viikko, että edes se saatiin selville etten sinne voi lähteä. Prosessi oli siis välillä hyvin turhauttava, välillä mun nirsoudesta johtuen, mutta todellakin myös toimistojen hitaudesta johtuen. En nyt kuitenkaan halua mollata kyseisiä toimistoja, koen kuitenkin, että olisin pärjännyt ilmankin, ja Au pair Austrian palvelu on ollut paljon nopeampaa kuin Suomen mielestäni. 

Löysin kuitenkin perheeni n. kuukauden päästä, ja pääsin lähtemään lokakuun alussa. Kyllä sen heti huomasi, kun oikea perhe löytyi, ja kaikki oli jotenkin tosi helppoa ja vaivatonta, sain paljon valokuvia, sähköposteja, ja perhe teki tosi paljon mun puolesta. Eli siis vaikka kannustetaankin siihen, että ei saisi olla turhan nirso, kannattaa oikeasti puntaroida eri asioita. En todellakaan olisi pärjännyt perheessä, missä ei oltaisi puhuttu yhtään englantia, vaikka he olisivat kuinka halunneet mut sinne, ja perheessä olisi ollut hevosia. Ja olisin todellakin halunnut sinne. Ei kannata pelätä sitä, ettei niitä hyviä perheitä löydy, kyllä niitä aina on. Itse meinasin tulla hulluksi, kun mikään ei natsannut, ja toimiston vastaus oli vaan että no ei löydy. 

Hakuprosessiin kannattaa varata aikaa, teki sen sitten mitä kautta tahansa. Suurista maista on helpompi löytää perheitä kun pienistä, se on karu totuus. Kannattaa rohkeasti ottaa yhteyttä suoraan niihin ulkomaisiinkin toimistoihin, jos ei uskalla yksityisesti lähteä perhettä etsimään. Jos olisin tehnyt jotain toisin, olisin skipannut Suomen toimiston välistä, ja etsinyt perhettä joko yksityisesti/ulkomaan toimiston kautta. Ja tietysti varannut paljon aikaa, ja niitä hermoja. Kannattaa selvittää tosi hyvin ja ajoissa, mitä perhe sinulta odottaa, mikä on se työnkuva, ja millaisia tyyppejä tulevassa perheessä on. On se hyvä perhe sitten kaiken sen tuskan ja ahdistuksen arvoista. 

Ps. Lisää aupparikirjoituksia maavalinnasta ja kielitaidosta täältä, ja mun työpäivistä täältä. Ja kaikki Au pair tekstit löytyy tunnisteista, ja myös täältä!

”Så där får man bara inte göra”

No, olettekin varmaat jo huomanneet, miten lempimieheni Chris O'Neill on alkanut Ruotsin kuningashuoneen Arto "tuksun mies" Länsmaniksi. Tällä hetkellä kun Ruotsissa juhlitaan Nobel-voittajia, Chris päätti ensimmäiseksi feidata kaikki juhlatilaisuudet, ja toisekseen näyttää paparazzeille keskisormea samalla kun ulkoilutti pienen pientä jackrusselinterrieriä menneellä viikolla. 

IS

Nobel-gaala on vuosittain miltei tärkein kruunupäiden esiintyminen Ruotsissa, ja ihan syystäkin Chrisille ollaan tästä asiasta suututtu, kuten Aftonbladetille avautunut kuningasperheen ystävä  "Chris verkar inte ha förstått sin roll. Han gör helt fel, säger Herman Lindqvist, historiker och vän till kungafamiljen." No, sitä saa mitä tilaa, sanon minä, jos näyttää keskaria Ruotsin kuningasperheelle (ja erityisesti spekuloivalle kansalle), niin kyllä sitä saa myöskin takaisin näyttää. Suomessakin ollaan suututtu, ja lempimediani (ja luotettavin sellainen) Ilta-Sanomat tekikin kyselyn siitä, kestääkö parin rakkaus (muistatteko, kyseenalaistin tämän jo muutama kuukausi sitten!!), ja tulokset ovat tällä hetkellä seuraavat: 

Onko Chris hyvä mies Madeleinelle? (ks. juttu täältä)

Kyllä, tämä rakkaus kestää  

7%

Tokkopa kestää  

48%

Mies luikkii karkuun ennen alttaria  

45%

    

Ja ääniähän oli annettu kopioimisen hetkelläni 13868 kappaletta, joten mun mielestä asia olisi nyt hyvä ratkaista niin, että Chris tulisi luokseni Serfausiin hiemaan laskettelmaan, ja Madde jäisi suomalaisten miesten helliin hyväilyihin, sillä luotanhan Ilta-Sanomien lukijoihin enemmän kuin omaan äitiini. 

Hä?

Kuten varmaan tiedättekin, asun Itävallan Skånessa eli Tirolissa, missä paikallisten saksa on välillä ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa, ja kun en kieltä muutenkaan täydellisesti osaa, niin multa menee keskusteluja välillä niinkin ohi, etten ymmärrä yhtään sanaa (vrt. saksan kielen opintoja takana 5 vuotta.) Mun mielestä on samalla tosi haastavaa, miten ei voi olla oma itsensä puhuessaan vaikeaa kieltä, jos vertaa vaikka siihen, millainen olisi silloin jos puhuisi englantia tai suomea. Silloin voi valita, mitä sanoja käyttää, jotta voisi olla persoonallisempi, ja sanavarasto on silloin miljoona kertaa laajempi. Kun oma saksa on sillä perheen down-pojan tasolla, niin on tosi vaikeaa olla huumorintajuinen, kohtelias, melko puhelias, mitä mielestäni olen muunkielisessä seurassa. Välillä oikeasti hävettää, ettei vaan yksinkertaisesti pysty muodostamaan lauseita saksaksi, että antaisi itsestään jotenkin järkevän vaikutelman. Tänäänkin perheen äiti ehdotti, että hakee mun prepaid-liittymään lisää saldoa (jos oikein ymmärsin...), ja olin vaan sillain okay, ja tilanne oli jo ohi. Tai tuntuu tosi nololta, että kaikki se aika menee kaikkien lauseiden prosessoimiseen, ja sitten ei pysty edes kiittämään tai reagoimaan niinkun pitäisi.

Sen takia varmaan menin tänä aamuna yläkertaan, ja aloitin vahingossa järkyttävän noin 15 minuutin englanninkielisen puhetulvan, mistä äiti ei ymmärtänyt varmaan puoliakaan. Höpötin pujottelun maailmancupista, potalle opettelemisesta, leivästä, allergiasta ja sairauksista englanniksi taukoamatta. En vaan voinut itselleni mitään, mun mielestä on ihan tuskaaa ja tuhottoman vaikeaa yrittää puhua kaiket päivät saksaa, ei se ole sama asia kun puhua asioista oikeasti. Mun vaan yksinkertaisesti tarvitsi päästä puhumaan. Äiti oli ihan ymmällään, ja oli itsekin vaan että "okay okay" väliin. 

Toinen mielenkiintoinen ilmiö liittyen puhetulviin, on itsekseni puhuminen. Välillä huomaan, että jos vaikka pitäisi järjestellä jotain kaappia, alan puhumaan itsekseni suomea sillain "kirjat tonne, vaatteet tänne." Että herran haltuun vaan, en mä tiedä mitä kieltä puhun kun palaan täältä takaisin, vai olenko tulossa vaihtoehtoisesti hulluksi. Onneksi BBC News auttaa mun kieliongelmassani, saan kommentoida uutisotsikoita ääneen salaa iltaisin kun muut on töissä ihanalla brittiaksentilla. Tällä viikolla on tiedossa varmaan taas outoja puhetulvia, varmaan pian jo ranskaksi, kun poikaystävä on TAAS viikon pois (sadatta kertaa parin kuukauden sisään..) joten suomea kuulee ehkä joka toinen päivä (jos sitäkään), jos joku sattuu soittamaan Skypessä. Siis miten niin sekasin?