Melkein tasan kuukausi sitten aloitin elämäni maailman pienimmässä alppikylässä. Kuukausi kyllä hurahti ihan mielettömän nopeasti, vaikka jotenkin tuntuu, että aikaa on kuitenkin vielä tosi paljon jäljellä. Harva tosiaan tietää oikeasti, miksi päädyin lähtemään Au pairiksi, ja miksi juuri Itävaltaan, maa sattuu kuitenkin olemaan ehkä Euroopan ns. tylsimpiä maita, tai ainoa oikeesti wau-juttu täällä on alpit, ja Wien tietysti. Ennen lähtöä mietittiin useaan otteeseen eri tahojen kanssa, ketä kuuluisia Itävaltalaisia ihmisiä edes tiedetään. No, musiikki-ihmisille, kuten mulle tietysti Mozart, Schubert ja Strauss tuli ensimmäisenä mieleen. No, useammat ihmiset tietävät vain Mozartin, mutta siis sitten on.... saanen esitellä maailmanhistorian merkkihenkilöitä....... Hitler, Arnold Schwarzenegger, se insesti-isä, joka piti tytärtään kellarissa vankina, Felix Baumgartner.... Niin toi tiivistääkin aika hyvin, mitä tällä maalla sillain nykyaikana on annettavaa, eli siis kyse on aikalailla todella tylsästä Keski-Euroopan maasta, joka sattuu sijaitsemaan makeiden vuorten keskellä. No siis täällä ollaan silti.
Lähdin Au pairiksi lähinnä sen takia, etten oikeasti tiennyt, mitä elämälläni tekisin. En erityisemmin edes rakasta lapsia, vaikka ne ihania onkin, mutta tarvitsin vaan pitkän tauon arjesta ja opiskelusta. Puntaroiden tosi kauan eri maiden välillä, mutta lopullinen päätös syntyi ihan kielen perusteella, sillä kuten aikaisemmin kerroin, totesin, että olisin päästänyt itseni liian helpolla englanninkielisissä maissa. Vaikka tietysti Oseania olisi houkuttanut, monen mutkan ja ongelman jälkeen nekin hylkäsin. Totesin, että Uuteen-Seelantiin ja Australiaan haluan mielummin mennä pitkälle lomalle, sillä en pystyisi niin paljon näkemään sitä mieletöntä luontoa asumalla kaupungissa, ja kun Au pairille annetaan lähes aina se kaksi vapaapäivää viikossa, totesin, että ei, haluan kokea ne maat eri tavalla. Ja nyt samalla aloin oikeasti säästämään mun pientä maailmanympärysmatkaa varten, tarkoitus on parin vuoden sisään lähteä kiertämään muutamaksi kuukaudeksi Oseaniaa ja pikkuruisia Tyynenmeren saaria, enkä asumaan länsimaalaisessa perheessä miljoonakaupungeissa. Tuleepa taas pitkä teksti, anteeksi :D
Niin siis. Olen kyllä ollut tyytyväinen ratkaisuuni. Vaikka kyse on nytkin piskuisesta maasta, kaksi vapaapäivää viikossa on todella vähän, tai en meinaa ehtiä täälläkään näkemään kaikkea tässä ajassa, joten maan valitsin kyllä oikein. Ja kun vielä mun alalla Saksankielentaitoisista (miten ihmeessä toi sana pitäisi kirjoittaa..) ihmisistä on pula, olen sitäkin tyytyväisempi. Töitä on ollut ehkä jopa vähemmän kuin odotin, tai kaikki on sujunut todella helposti. Samalla tietysti myös vähän huolestuttaa, että tekeekö kaiken oikein, ja onko tää perhe ollut tyytyväinen muhun. Samalla on hieman myös hankalaa, sillä asun paikallisella Levillä, niin ihmismäärä ei ole kovin valtava, ja omanikäisiä ihmisiä on todella vähän, ja lähimmät suomalaiset Au pairit asustavat Wienissä, eli n. 7 h junamatkan päässä. Toisaalta tilanne on ihan tosi idylli, olisi vähän hassua asua kaupungissa, missä olisi tosi paljon suomalaisia. Tai en mä täällä ole etsimässä suomalaista seuraa. Ainoa asia, mitä välillä kaipaan, on vaan se baarielämä, mutta sekin täällä kyllä käynnistynee taas joulukuussa. Onneksi naapurikylässä kuitenkin on Aupair Brasiliasta, joka on ihan mielettömän makeeta, että on edes joku johon verkostua. Kaksin on kuitenkin aina helpompi lähteä valloittamaan uusia paikkoja. Ja sittenkun joulukuussa aukeavat rinteet ja kausi käynnistyy, saan kuulla Suomen kieltä kaupassa, ja se tuntuu jo nyt tosi hassulta. Turistit.....
Välillä siis tietysti suuremmat kaupungit houkuttaisi enemmän, mutta olen kyllä rakastunut tähän pieneen kylään. Täällä kaikki tervehtivät toisiaan, ja ihmiset ovat todella avoimia ja auttavaisia. Ja täällä oppii antamaan itsellensä aikaa, ja rahaa kuluu oikeasti todella vähän, paitsi jossei ole suklaan ja viinin suurkuluttaja. Sekin on tosin todella halpaa. Eikä vuoriin kyllästy ikinä, ne on mielettömiä. Täällä jos jossain oppii selviytymään, ei ole minkäänlaista englanninkielistä, saatika sitten suomenkielistä tukiverkostoa. Mutta voi jestas mä oon ylpeä itestäni, kuukauden olen jo selvinnyt ja hyvin sujuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti