On se kilometrimäärä, mikä erottaa mua ja poikaystävääni. Ainakin jos ajaisi autolla Suomesta Ruotsin, Tanskan ja Saksan kautta tänne. Me ollaan kuitenkin konkareita kaukosuhteessa elämiselle, sillä vietin kuitenkin viime syksyn ja talven Joensuussa opiskelemassa, ja välillä meille tuli kuukaudenkin taukoja, ja me ollaan kyllä aina oltu muutamiakin viikkoja erossa ennen sitä. Kuitenkin tänä keväänä meille suotiin ylimääräinen luksus, kun päätin heittää hanskat tiskiin opiskeluille, ja tulla muutamaksi kuukaudeksi kotikonnuille asumaan. Melkein koko ajan yhdessä oleminen oli mielettömän ihanaa, ja sen jälkeen oli kyllä haikeaa ensin hyvästellä mies armeijaan, ja sitten vielä itseni tänne.
Me ollaan kyllä aina pärjätty tosi hyvin. Ainakin mulle ikävä ei ole edes kuukauden tauoilla niin pahasti tullut, eikä nytkään kyllä pahemmin, vaikka kuukauden olen täälläkin jo ollut. Ikävä tuntuu silloin pahimmalta, kun joutuu koko ajan hyvästelemään toista. Joensuun vuosi oli pelkkää hyvästelyä, ja se oli todella raskasta. Voi sitä itkun määrää rautatieasemilla joka sunnuntai. Kaikki ovat kuitenkin kysyneet, miten me jaksetaan ja pärjätään. Paitsi meidän äidin mielestä: "Kyllä tää ero tekee teille vaan ihan hyvää, ihan hyvä että lähdet!" Mutta siis hyvin me pärjätään. Me ollaan kuitenkin tajuttu se, että välimatkat ja aika vaan vahvistaa suhdetta. Välillä tietty ärsyttää, ettei toinen aina ehdi skpeen tai jos toisella on parempaakin tekemistä. Kaukosuhteista saa hankalan juuri sillä, että vaatii toiselta liikoja, ja tai jos vaatii jatkuvaa kommunikointia. Ei joka päivä tarvitse puhua. Jos kommunikointia täytyy toiselta vaatia, kannattaa miettiä, onko se edes aina tarpeellista.
Itse kuitenkin sorrun usein itse perisyntiin, eli jatkuvaan kuulumisten kertomisiin ja turhiin puheluihin. Kuitenkin oon tajunnut, että toisen ei tarvi niihin aina vastata, vaikka yleensä vedän herneen nenään, jos toinen ei reagoi mitenkään. En mäkään pysty aina reagoimaan. Tekee kuitenkin hyvää pitää taukoja toisesta ihan ajatuksissakin, ja ajatella vaan muita asioita. Parasta nollausta on se, kun ei ole ajatellut toista koko päivänä. Silloin se yhteinen aika tuntuu kaikista parhaalta.
Vaikka me ollaan totuttu tähän erossa olemiseen, ollaan me kuitenkin päätetty, että ensi marraskuu me vietetään yhdessä. Ollaan me se kuitenkin ansaittu, vaikka kuitenkaan kummallakaan ei ole suurempaa halua vielä muuttaa saman katon alle tai vakiintua vielä enemmän. On kuitenkin hyvä, että oppii tuntemaan ensin itsensä ja ehtii näkemään yksin maailmaa. Puolen vuoden erokaan ei välttämättä riitä, siihen tarvitaan yksin elämistä ihan omassa asunnossa ja muita ystäviä, vaikeuksia, ongelmia ja yksinäisyyttä. Edes minä, yksinäisyyden ja kaukaisten asuinpaikkojen kuningatar, en myönnä, että olisin vielä valmis jokapäiväiseen yhdessäoloon. Vaikka se kivaa onkin. Siksi nämä vaikeat kilometrit meitä tällä hetkellä erottaa. Joensuuhun ajaa kuitenkin melkein saman verran kuin tänne lentäisi Helsingistä. Ei me oikeasti niin kaukana asuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti